27. syyskuuta 2015

Jalkaohjelma ja salitreeni-innostus!

Kesän lopussa liikuntamietteitä puidessani ounastelin, että syksy tulisi kulumaan ryhmäliikuntatunneilla hikoillen. PT-treenien palatessa kesätauolta sain kuitenkin uuden kaksijakoisen saliohjelman, jonka myötä salitreenit ovat nousseet ehdottomasti alkusyksyn liikunnalliseksi ykkösjutuksi. On aivan erilainen fiilis käydä tekemässä hyvin suunniteltu ohjelma (ja seurata omaa kehitystä viikkojen varrella) kuin käydä salilla sattumanvaraisesti tekemässä mitä kulloinkin sattuu huvittamaan (jos mitään :P). Fiilispohjaisissa treeneissä on ehdottomasti omat hyvät puolensa, mutta omiin tarkoituksiin sopivan ohjelman noudattaminen (ainakin jaksottaisesti) on aika innostavaa.

Olemme tehneet PT:n kanssa melko paljon työtä sen eteen, että uskaltaisin tehdä omatoimisesti kyykyn ja maastavedon kaltaisia kokonaisvaltaisia ja haastavia liikkeitä. Selän loukkaaminen mave-treeneissä ja huono liikkuvuus (jonka parissa en yksinkertaisesti jaksa työskennellä päivittäin) aiheuttivat sen, että olo näiden isojen liikkeiden suhteen on edelleen epävarma. Niinpä nykyisessä ohjelmassani palasimme takaisin hieman "turvallisempien" liikkeiden sekä supersarjaharjoittelun pariin.


Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ohjelma siis koostuu liikepareista, joissa tehdään kaksi liikettä putkeen ennen taukoa. Tällainen harjoittelu sopii minulle hyvin, sillä pitkät palautumistauot liikkeiden välillä ovat yleisesti ottaen minulle salitreenien tylsin osuus. Tiedän, että jos ihan tosissaan haluaisi kasvattaa voimaa ja lihasmassaa, niin treenit pitäisi koostaa eri tavalla, mutta kaltaiselleni hyvää oloa hakevalle taviskuntoilijalle liikepariharjoittelu toimii erinomaisesti.

Ohjelmani koostuu sangen perinteisesti jalkatreenistä ja ylävartalon treenistä. Jalkapäivänä hapotetaan jalkoja niin maan perusteellisesti, kun taas yläkropan osalta haetaan tällä hetkellä voimaa erityisesti selkään ja hartioihin. Pyrkimyksenä olisi saada tuonne yläkroppaan nyt enemmän voimaa niin, että jaksaisin kannatella ryhtini suorana läpi työpäivien. Näin ehkä pystyisin pitämään niska-hartiaseudun ongelmat entistä paremmin loitolla jatkossa. Oman saliohjelmani lisäksi olemme käynnistelleet myös Sporttaillaan-Hannan kanssa jälleen huippuja yhteisiä salitreenejämme, joten kolme salitreeniä viikkoon on minulle ihan realistinen tavoite tällä hetkellä :)

Saatan palata yläkroppatreenin sisältöön vielä myöhemmin, mutta tänään ajattelin kirjoitella tänne vähän jalkatreeneistäni. Minulla saattaa olla hieman vieroitusoireita, kun en (hyvästä syystä) päässytkään tänään tavalliseen tapaan tekemään sunnuntain jalkatreeniä! Huomenna se päivä kuitenkin onneksi taas koittaa ;) Ensimmäiset pari kuukautta treenaan jalkojani vähän pidemmillä 12-15 toiston sarjoilla. Sarjoja teen yleensä kolme ja kirjailen painojen ja toistojen määrät paperille seurantaa varten. Tavoitteena on saada painoja nostettua näissä pidemmissäkin sarjoissa. Noin kahdeksan viikon jälkeen tullaan toistojen määrä tiputtamaan 6-10:een ja nostamaan painoja vastaavasti. Huh!

En tiennyt miten täynnä netti onkaan jalkatreenimeemejä ennen kuin kirjoitin googleen Leg day before and after! Kokeilkaa vaikka! Kuva täältä.


Tässäpä jalkaohjelmani:

Voimaliike:
Jalkaprässi (4 x 6-8 toistoa)

1. liikepari:
Lantion nosto tangolla
 Suorin jaloin maastaveto

2. liikepari:
Polven ojennus laitteessa
 Työntö reidenloitonnuslaitteessa (peppu vähän irti penkistä)

3. liikepari:
Pakarapotku taljassa
 Pohkeet laitteessa

Loppuhuipennus:
Askelkyykkykävely tai boxille nousut (2 -3 x 40 askelta)

Tämä treeni on todella tehokas, ja loppuhuipennus takaa kerta kerran jälkeen hurjemmat hapotukset. Kannattaa ehdottomasti jäähdytellä kävellen juoksumatolla tämän treenin jälkeen, sillä muuten seuraavat päivät ovat hyvin tuskaisia! Venyttelyt pari tuntia treenin jälkeen ovat myös must! :)

Jos käytte salilla, niin treenaatteko jonkun ohjelman mukaan vain fiilispohjaisesti? Minkälainen jaottelu teidän ohjelmassa on? Minkälainen on teidän jalkatreenin sisältö? ;)

Ps. Seuraile blogia myös Facebookissa! Sinne päivittyy juttuja hieman tiuhempaan kuin tänne blogin puolelle. Lue mm kohtaamisesta, joka ilahdutti suuresti tällä viikolla :)

20. syyskuuta 2015

Kahdeksan outoa asiaa elämässäni

Kaikilla niitä on. Pieniä eriskummallisia tapoja, jotka aiheuttavat kanssaihmisissä huvitusta, ihmetystä tai vaihtoehtoisesti riemua siitä, että löytyi kohtalotoveri jakamaan samoja outouksia kuin itselläkin on. Monen bloggaajan tavoin olen tehnyt 10 asiaa minusta - tyyppisiä listauksia ennenkin, mutta nämä oudommat asiat pääsevät päivänvaloon nyt ensimmäistä kertaa ;) Juttuidean lainasin Wannabe Juoksija - blogista.

1. Säilytän treenikenkiä kirjahyllyssä. 
Tämä tapa taisi saada alkunsa vahingossa, kun siirsin kengät pois pölynimurin tieltä noin vuosi sitten. Sen jälkeen en ole keksinyt kirjahyllyä kätevämpää paikkaa treenikenkien säilytykselle. Muille kengille löytyy kyllä paikka eteisen kaapista, mutta treenikengät, ne kuuluvat kirjahyllyyn. Fengshuit kohdillaan!

...mutta mitä tekee treenikengät kirjahyllyssä?

2. Tapanani oli aloittaa kirjan lukeminen sen viimeisestä lauseesta.
Minusta oli mukavaa arvuutella loppukirjaa lukiessani mihin tapahtumiin tai henkilöihin tuo lause liittyy ja miten siihen päädytään. Jos viimeinen lause oli riittävän yleisluontoinen, esimerkiksi "hän sulki oven ja nauroi", niin hyvä, mutta välillä (joskin harvoin) viimeinen lause oli totaalinen juonispoileri. Taisin lopettaa tämän tavan kun jossakin kirjassa heitettiin viimeisessä lauseessa multaa päähenkilön arkun päälle.

3. Meillä on jouluvalot makkarin ikkunassa ympäri vuoden ja niitä myös käytetään. 
Sellaiset sievät pienet tähtöset.

4. Itsesuggestiota perjantaihajulla
Minulla on yksi hajuvesi, jota käytän jokaisena perjantaina, mutta en koskaan muina tavallisina arkipäivinä. Luin jostain, että tuoksuilla on vahva yhteys ihmisen tunteisiin. Olen ehdollistanut itseni kokemaan onnellisia viikonlopputunteita tämän hajuveden tuoksussa. Jos minulla on tiedossa joku erityisen kiperä paikka, esimerkiksi esiintyminen isolle ihmisjoukolle, saatan suihkauttaa perjantaihajua kaulalle tiistainakin. Näin olosta tulee vähän rennompi, tai vähintäänkin syntyy usko siihen, että kyllä se perjantaikin taas koittaa ;)


5. Villan pureminen (tai ylipäätään sen ajattelu) aiheuttaa massiiviset kylmät väreet 
En tiedä mitään kamalampaa kuin villaisen asian pureminen! Siis se pehmeän narskeinen tunne hampaiden välissä on aivan kaamea! Älkää kysykö miksi, mutta olen joskus purrut harmaata villapipoa. En toivu siitä ikinä.

6. Korvamadosta eroon By the rivers of Babylonilla.
Huomasin jo varhaisnuoruudessa, että sitkeinkin korvamato katoaa, kun näytän sille vähän ala-asteen kuorosta tuttua By the rivers of Babylonia. Toimii ihan joka kerta. Toivottavasti teillä muillakin on olemassa joku korvamadonkarkoituslaulu! Vai tyydyttekö vain laulelemaan päässänne päivätolkulla "....aina kun flippaan, peto on irti"? :P

7. Kun asiat jäävät kesken, ne jäävät kesken.
Olen siviilielämässäni helposti innostuvaa ja kyllästyvää sorttia. Kun inspiraatio syttyy, teen asioita suurella palolla. Kun liekki hiipuu, voi joku asia jäädä kesken pitkäksikin aikaa ennen kuin palaan sen pariin uudelleen. Esimerkkinä tämä meidän olohuoneen valokuvaseinä, jossa on roikkunut yksi tyhjä kehys jo ainakin vuoden verran. Siitäkin huolimatta, että kuvan valitsemiseen ja printtaamiseen menisi alle puoli tuntia. Noh, onneksi meillä on muuten niin hyvät fengshui-energiat (kengät kirjahyllyssä jne), ettei yksi tyhjä kehys maata kaada!


8. Sananmuunnokset
Ei mene viikkoa ettenkö yrittäisi keksiä jostakin sanaparista tai nimestä uutta sananmuunnosta (pennuille jaffaa, tiedättehän?). Sananmuunnosaddikti pääsee vain harvoin iloitsemaan täysin uudesta innovaatiosta, mutta onnellani ei ollut rajaa, kun Suomen jääkiekkomaajoukkueessa pelasi toissavuonna Olli Palola ja keksin sen itse ;D


Tunnistaako tai tunnustaako joku (samantyylisiä) outouksia omasta elämästä? Löytyykö keneltäkään muulta kummallisia asioita kirjahyllystä? ;)

17. syyskuuta 2015

Miksi rakastan kirjoittamista ja ihailen kirjoittajia

Kävin lauantaina ystäväni kanssa Viisas Elämä - messuilla Tampereella. Messut järjestettiin nyt toista kertaa ja toista kertaa olimme mukana mekin. Jonkinlainen perinne siis :) Messut keskittyvät kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja (onnellisen) elämän filosofiaan. Tarjolla oli tänäkin vuonna erittäin laaja valikoima luentoja, kirjallisuutta, musiikkia ja jooga- ja meditaatiotunteja. Ongelmaksi muodostui lähinnä se, että päällekkäisyyksien vuoksi emme ehtineet osallistua kaikkeen haluamaamme, mutta jäipähän nälkää seuraavallekin vuodelle!

Osa luennoista kuulosti paperilla liiankin hihhuleilta (jopa minulle), mutta joukossa oli myös paljon aiheita, joista halusin kuulla lisää. Minulle henkilökohtaisesti vaikuttavin hetki oli Virpi Hämeen-Anttilan luento Kirjoitan itseni maailmaan, jossa Hämeen-Anttila kertoi kirjoittamisen merkityksistä yleisellä ja henkilökohtaisella tasolla. Luento kesti 40 minuuttia, enkä ole varma muistinko hengittää kertaakaan sen aikana ;) Sen verran lujaa nimittäin sisälläni kolisi, kun Hämeen-Anttila kertoi siitä, miten kirjoittamalla voi piirtää itsensä ja tunteensa näkyviin ja tulla näin ollen vankemmin osaksi kokemaansa maailmaa. 

Kuva lainattu täältä.

Hämeen-Anttila puhui pääosin kirjoittamisesta, mutta mainitsi, että samat asiat pätevät myös muun taiteen tekemiseen. Taiteet voivat tässä käsittää aivan mitä tahansa valokuvaamisen, maalaamisen, kirjoittamisen ja käsitöiden väliltä. Maailman ja itsensä hahmottaminen luovin keinoin voi olla todella merkityksellinen ja avartava kokemus. Helposti tulee ajatus, että enhän minä ole taiteellinen ja luova, en pysty luomaan mitään uutta, mutta ihan varmasti jokainen pystyy, kunhan aihetta lähestyy riittävällä lempeydellä.

Kun blogini täytti vuoden, kirjoitin näin:
"Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, mutta kouluaikojen ja teinipäiväkirjojen jälkeen kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Tämän blogin kautta olen saanut itselleni uusia tapoja ja työkaluja jäsentää maailmaa ja ilmaista itseäni sanojen avulla. Sen sijaan, että elämä virtaisi ohi hallitsemattomana tapahtumien ketjuna, olen saanut mahdollisuuden tarttua yksittäisiin hetkiin ja tehdä niistä selväpiirteisempiä ja voimakkaampia. Kirjoittamalla muistoista tulee vahvempia. Olen nykyään valppaampi huomaamaan sellaisia pieniä hyviä hetkiä (tai epäkohtia) elämässä, joiden olisin aiemmin antanut lipua ohi ilman yhtäkään tietoista ajatusta."
Nyt miltei kaksi vuotta myöhemmin tämä ajatus on minulle entistä vahvemmin totta. Vaikka välillä tuntuu, että ajatuksia on mahdotonta sorvata sanojen muotoon, on kirjoittaminen silti yksi merkityksellisimmistä harrastuksistani. Bloggaaminen on hieno tapa kommunikoida sekä hahmottaa ympäröivää maailmaa. Blogi ei kuitenkaan mahdollista täysin vapaata kirjoittamista, sillä harva bloggaaja haluaa avata koko (tunne-)elämäänsä pääosin anonyymille lukijakunnalle. Tietyllä tavalla profiloituneeseen blogiin ei välttämättä myöskään mahdu täysin erilaisia kirjoittamiskokeiluja. Vai mitä sanoisitte, jos yhtäkkiä saisittekin lukea täältä runon tai novellin? ;)

Kuva lainattu täältä.

Viime keväänä osallistuin intuitiivisen kirjoittamisen kurssille, jossa käsiteltiin erilaisia omaan elämään ja hyvinvointiin liittyviä teemoja. Kirjoitin käsin ja sillä rohkeudella, mikä voi syntyä vain kun tietää, että tämä teksti on tarkoitettu ainoastaan omille silmilleni. Kirjoittaminen imaisi parhaimmillaan mukaansa niin, että saatoin raapustaa kynä sauhuten tunninkin verran, autuaan tietämättömänä ympäröivästä maailmasta. Haaste oli mukava muistutus siitä, että kirjoittamista on monenlaista, eikä minun tarvitse ripustautua yhteen ainoaan tapaan. Sain kirjoittamisen kautta myös selkeyttä tiettyihin epämääräisiin ajatushässäköihini. Kokemuksiani kirjoittamishaasteesta voit lukea halutessasi täältä (klik).

Hämeen-Anttilan inspiroivan luennon jälkeen olen ensimmäistä kertaa aikoihin miettinyt, että voisin joskus myös kokeilla luovaa kirjoittamista. En kuitenkaan haluaisi/osaisi kirjoittaa loppuunsa hiottuja hienoja tekstejä, vaan mieluumminkin intuitiivisesti ja spontaanisti syntyviä tarinoita. Itsekseni tuskin tällaiseen kuitenkaan osaan ryhtyä, eli toteuttamiskanava tälle haaveelle on vielä aivan auki. Kenties opistoissa tarjottaisiin tähän jonkinlaisia kursseja...? Tai netin ihmemaassa jopa? Samalla kiinnostaisi kyllä myös opetella valokuvaamaan paremmin, ja miksei vähän maalaamaankin... ;) Taitaa kyteä syksyinen luomisvimma pinnan alla. Luonnon hiipuessa herää ihmisessä halu luoda jotain uutta...? :)

Kuva lainattu täältä.


Kiintymykseni kirjoittamiseen on synnyttänyt myös suuren ihailun kirjoittajia kohtaan. Kirjoittajalta vaaditaan kärsivällisyyttä, älykkyyttä, hyviä istumalihaksia sekä kykyä katsoa maailmaa tuoreesti ja terävästi, pehmeyttä kuitenkaan unohtamatta. Hienointa kirjoitetussa tekstissä on mielestäni se, miten peräkkäin asetellut sanat voivat parhaimmillaan synnyttää niiden vastaanottajissa paljon itseään suurempia ajatuksenjuoksuja ja havahtumisia.

Näiden pohdintojen myötä virtuaaliset, mutta sitäkin lämpimämmät kiitokseni kaikille teille, joiden ajatuksia olen saanut lukea blogitekstien ja kommenttien muodossa. Erityiskiitos teille, jotka jaksatte lukea ja välillä myös kommentoida tekstejäni. Te olette kaikki osaltanne mahdollistamassa minun pientä unelmaani kirjoittamisesta sekä rikastuttamassa maailmaa kirjoituksillanne :)

Ps. (Blogin kautta saatu) palaute voi säilyä kirjoittajan mielessä pitkään. Olen saanut matkan varrella joitakin ihania kommentteja, johon palaan aina välillä, kun kirjoittaminen tuntuu hankalalta. Erityisesti tämä on jäänyt mieleen: "Tykkään tästä ihan tosi paljon koska tästä paistaa läpi vilpittömyys, aitous ja rehellisyys. Et kirjoita mitään oletusten mukaan vaan kaikki teksti tuntuu tulevan suoraan sydämestä. Tykkään hirmu paljon, postausideoita ei ole, mutta toivon että sulla on, etkä lopeta kirjoittelua ikinä." Kiitos <3

Minkälainen rooli kirjoittamisella on elämässäsi? Kumman koet blogeissa tärkeämmäksi: kuvat vai tekstin? Tai jos et kirjoita, niin mitkä ovat sinun tapojasi ilmaista itseäsi ja hahmottaa maailmaa? :)

3. syyskuuta 2015

Onnellinen nyt (vai aina sitten myöhemmin?)

Uskon, että tietyt ihmiset tai tapahtumat voivat tulla elämäämme syystä. Syystä että oppisimme jotain itsestämme, tavastamme olla ja katsoa maailmaa. Uskon myös, että moni tällainen kohtaaminen voi mennä meiltä ohi täysin huomaamatta, sillä meillä on usein kovin kiire, uppoudumme näpyttämään kännyköitämme, emmekä välttämättä ole ylipäätään valmiita näkemään niitä asioita, joita kohti kuitenkin ehkä vääjäämättä vähitellen kuljemme. 

Otan esimerkin oikeasta elämästä. Vielä muutama vuosi sitten haparoin yrittäessäni muodostaa omanlaistani suhdetta työelämään, etsiessäni tasapainoa työn ja vapaa-ajan välillä. Toisinaan paiskin töitä aivan liikaa, toisinaan taas tuntui, että säännöllinen työelämä ei sitten alkuunkaan ole minua varten. Unohdin totaalisesti huolehtia omasta hyvinvoinnistani. En liikkunut juuri yhtään ja olin usein aika väsynyt. Haaveissani pyöri epämääräisiä mielikuvia boheemista elämästä, sitoutumattomuudesta ja yhä vain uusista seikkailuista meillä ja maailmalla. Näin jälkikäteen ajatellen ne olivat varmaankin aika luonnollisia tunteita siirtymävaiheessa matkustelun ja hauskanpidon täyteisestä opiskelijaelämästä kohti vähän vastuullisempaa aikuisen elämää. Silloin kun elin niiden keskellä, ne olivat minulle kuitenkin vahvoja ja tosia, kasvukipujakin ehkä. 

Kuva lainattu täältä.

Kunnes tuli päivä, jolloin istahdin taksin takapenkille ja kohtasin sattumalta ihmisen, joka muutti vartissa tapaani katsoa maailmaa. Taksikuskin, joka sanoi minulle, että ei voisi kuvitella taksin ajamista parempaa työtä, koska jokainen päivä on kuin uusi jännittävä seikkailu. 
"Pakkaan aamulla eväät, nousen auton kyytiin, enkä koskaan voi tietää minne päivän aikana päädyn ja ketä kohtaan matkan varrella. Se on kuin lähtisi retkelle joka päivä. Se on mahtavaa."  
Ehkä olin ollut jo pitempään matkalla siihen pisteeseen, kypsytellyt ajatusta alitajunnan takamailla, mutta tuolla hetkellä tuntui kuin jonkinlainen sumuverho olisi kadonnut ajatusteni tieltä. Oivalsin miten paljon omaan (ja muiden) onnellisuuteen voi vaikuttaa omalla asenteella. Elämässä on tapahtumia ja olosuhteita, joita emme voi aina hallita, mutta jokainen meistä voi jollain tasolla tehdä päätöksen siitä, haluaako olla "taksikuski", joka nousee joka aamu auton kyytiin huokaillen ja naama myttyrällä vai sittenkin se kuljettaja, joka näkee jokaisen päivän uutena mahdollisuutena pienille seikkailuille, kauniille asioille ja sattumanvaraisille kohtaamisille.

Paljon on puhuttu ja tehty tutkimuksia siitä, onko kyky optimismiin ja onnellisuuteen geeneissä vai pystyykö positiivisempaa katsantotapaa tietoisesti opettelemaan. Meitä ihmisiä ja elämäntilanteita on kuitenkin niin monenlaisia, että tuskin yhtä ainoaa totuutta on edes olemassa. Omalla kohdallani olen kuitenkin huomannut onnellisuuden määrän kasvaneen suuresti sen myötä, kun olen opetellut katsomaan elämää (myös sen "tylsiä rutiineita") positiivisemmassa valossa ja tuntemaan kiitollisuutta pienistäkin asioista. Tässä nimenomaan paino sanalla opetellut. Tehnyt tietoisia valintoja, pysähtynyt hengittelemään, laatinut kiitollisuuslistoja ja yrittänyt opetella olemaan vahvemmin läsnä siinä kaikessa, mitä tapahtuu juuri nyt.

Kuva lainattu täältä.

Elämäni ei ole täydellistä ja totta kai minuakin väsyttää, harmittaa, itkettää ja kiukuttaa aina välillä. Silti minusta tuntuu, että en ole koskaan ollut onnellisempi kuin nyt, tässä tuikitavallisessa avovaimon, kissanomistajan, sovelluskonsultin, taviskuntoilijan, siskon ja ystävän elämässäni. Tiedän olevani onnekas, kun minulla on tällainen elämä. Tiedän myös, että muutama vuosi sitten kipuilin keskellä tätä (miltei) tismalleen samanlaista elämää ja halusin muuttaa siinä suurinpiirtein kaiken. Elämästä tuli värikkäämpää, kun lopulta päätin, että onnellinen voi olla niin pienestä, että melkein naurattaa.

Siitä, että valo siivilöityy kauniisti kuusen oksien välistä. Että jalat pysyvät lämpiminä siskon kutomissa villasukissa. Että saa syödä makean appelsiinin. Että saa lukea hyvän kirjan. Että saa hengästyä pururadalla. Että saa kastella kukkia ja katsoa miten ne kukkivat. Että saa Whatsapp-viestin kaverilta. Että saa nukkua puhtaissa lakanoissa. Olla elossa ja kulkea joka päivä kohti uusia pieniä seikkailuita :)

Muistatteko te matkanne varrelta jonkun tapahtuman tai kohtaamisen, jonka myötä tuli tunne, että tämä tapahtui syystä? Että opitte tuosta tilanteesta jotain, mikä ehkä muuten olisi jäänyt oppimatta? Voiko onnellisuutta tai ainakin positiivisempaa elämänasennetta mielestänne tietoisesti opetella?

Ps. Ulkona sataa, mutta toivotaan silti päivääsi auringonpaistetta - ainakin ajatuksien tasolla. Nämä sanat sanoi minulle tuo sama taksikuski, kun nousin pois kyydistä. Mikä tyyppi! Sitä samaa toivottelen nyt teillekin <3
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...