13. maaliskuuta 2017

Hetki parvekkeella

Heippa! Vieläkö joku eksyy tänne lukemaan? :) Näköjään kirjoittaja itse ei ainakaan ole eksyillyt järin aktiivisesti viime aikoina ;) Istun parhaillaan loma-asuntomme parvekkeella Vuokatissa ja nautin auringon lämmittävistä säteistä. Parvekelasien takana tarkenee villasukissa ja fleece-takissa, ilman pipoa ja hanskoja. Kahvi höyryää mukissa ja tuoksuu ihanasti. On minun oma hetki, lomahetki, juuri nyt ja tässä. 


Parina viime vuonna olemme viettäneet talviloman Thaimaassa, mutta jo viime vuonna alkoi tuntua siltä, että ei enää raaskisi viettää näitä valontäyteisiä päiviä pois Suomesta. Tässä kevättä kuiskivassa ajassa on jotain niin herkkää ja samalla vahvistavaa. Pitkä talvi taittunut ja luonto alkaa kääntyä hiljalleen kohti kevään syliä. Tänä vuonna haluan olla osa sitä hetkeä itsekin.

Suuntasimme kulkumme siis tänä vuonna kohti Vuokattia, sillä meistä on kai vahingossa alkanut kehkeytyä jonkinlaisia Luonto-Suomi-nautiskelijoita. Siis niitä ihmisiä, jotka koululiikuntatraumojen hellittäessä alkavat jollain epäilyttävällä tavalla tykätä luistelemisesta ja ovat valmiita ajamaan ladunkiilto silmissä seitsemän tuntia halki Suomi-neidon vyötäisten. Hattuja on siis jouduttu syömään nyt jo useampikin karvainen kappale. Nimimerkillä: talviliikuntavarusteet pysyvästi naulaan lukion viimeisten pakollisten liikuntatuntien jälkeen.

Ekaa kertaa suksilla sitten vuoden 2001!

Mutta onhan se ihanaa, että saa muuttua vuosien kuluessa ja että on vieressä ihminen, joka elää mukana muutoksissa ja innostuu ennakkoluulottomasti kaikesta uudesta. Viime aikoina ei ole kuulunut pelkkää hyvää kaikilla elämän osa-alueilla, mutta olo on silti pohjavireeltään tyyni ja levollinen, kun saan jakaa matkan tuon loputtoman rakkaan ihmisen kanssa. 

Blogi on jäänyt pois elämästäni pääosin siksi, että muunlainen tekeminen on tuntunut mielekkäämmältä. Kun vapaa-aikaa on rajallisesti, pitää toisinaan valita monen kivan asian välillä. Rakastan kuitenkin edelleen kirjoitettua kieltä ja nykyään ehdinkin lukea paljon enemmän. Tykkäisin kyllä kirjoittaakin, mutta en tiedä onko tämä väylä enää se oikea ja onko siellä vielä ihmisiä, jotka haluavat lukea. 

Blogi jäi sivuun osin myös siksi, että podin ehkä epämääräistä huonoa omaatuntoa siitä, että kirjoittelin tänne pääosin asioista, jotka ilahduttivat minua. Hyvistä asioista, onnellisuudesta. Harvoin kirjoitin huonoista hetkistä, epävarmuudesta, itkuista tai harmituksista, vaikka niitä on riittänyt siinä missä hyviäkin hetkiä. Ehkä aloin pelkäämään, että minua pidettäisiin blogini vuoksi ulkokultaisena, kiiltokuvia maalailevana tai onnellaan ylpeilevänä ihmisenä, ja aloin tietyllä tapaa rajoittaa sitä onnen ja ilon esiintuomista... jonka tosin sittemmin siirsin Instagramiin :D Kiukkuisia päivityksiä sinne harvemmin tulee laitettua, vaikka niitäkin hetkiä on, let me tell ya ;)

Kukaties blogini kanssa sorruin perinteiseen "mitä ne muutkin ajattelee" - syndroomaan ;) Ketkä ne - ja ketä oikeasti kiinnostaa mitä tänne intopäissäni kirjoittelen, onkin sitten jo ihan toinen tarina!

Baanaa on!

Instagramista nimimerkin Tinttarainen takaa löytyy kuitenkin siis eräänlainen "miniblogi" ja toivottavasti jatkossa saan inspiraation jatkaa tekstien tuottamista tännekin! :) Elämässä on 100% varmuudella jokaisella omat vastoinkäymisensä, ja ehkä ei lopulta olekaan niin väärin, että sen kaiken keskeltä löytyy myös paikkoja, joissa keskitytään hyvään. Sitäkin kun aivan varmasti jokaisen elämästä löytyy - joskus vähemmän, usein enemmän.

Aaaah miten olikin mukavaa antaa sormien soljua näppäimistöllä ja antaa sanojen syntyä ilman sen kummempaa suunnitelmaa! Olisi mukavaa kuulla teistä siellä ruutujen toisella puolella - mitä mietteitä heräsi, mitä haluaisitte ehkä täältä jatkossa lukea..ja mitä kuuluu kevääseen? :)

Ihania, valontäyteisiä päiviä toivotellen,
Tiina

Ps. Aurinko meni pilven taakse, eikä tarjennutkaan enää ilman pipoa ja hanskoja ;)


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...