24. huhtikuuta 2015

Ajatuksiin selkeyttä kirjoittamalla

Olen osallistunut huhtikuun aikana Löydä elämän flow - kirjoittamishaasteeseen, jossa on pureuduttu erilaisten teemojen avulla oman elämän eri puoliin. Teksteissä on käsitelty haaveita, pelkoja, hyväksymistä, irti päästämistä, läsnäoloa ja monia muita mielenkiintoisia, mutta kohtuullisen järeitä teemoja. Tarkoitus on kirjoittaa paperille käsin ja mahdollisimman vapaasti ilman stressiä kielioppisäännöistä tai muustakaan loogisesta käsittelyjärjestyksestä. Oletuksena on kai se, että kun antaa ajatusten virrata paperille kritiikittä ja vapaasti, saattaa alitajunta tuottaa yllättäviäkin havaintoja ja ahaa-elämyksiä.

Itse tartuin kirjoittamishaasteeseen avoimin mielin. Odotin mukavia hetkiä kirjoittamisharrastuksen parissa, mutta en todellakaan laskenut sen varaan, että löytäisin haasteen avulla ratkaisuja kaikkiin elämäni avoimiin kysymyksiin. (Eikä sitä kyllä haasteessa tavoitellakaan, onneksi. Ajatelkaa nyt miltä tuntuisi löytää vastaukset elämän mysteereihin 31-vuotiaana! Mitä sitä loppuelämän ajan sitten miettisi ja stressaisi?! :D). Olen aina ollut melko verbaalinen ihminen, hahmottanut maailmaa sanojen kautta lukemalla, puhumalla ja kirjoittamalla, joten tekstin tuottaminen on tuntunut pääosin helpolta. Ensimmäinen havainto oli tosin se, että käsihän kramppaa jo muutaman sivullisen jälkeen! Surullista, mutta totta, että "käsinkirjoituslihakset" (ihan tieteellinen termi) taitavat olla hieman surkastuneet kaiken tämän tietokonenäppäilyn myötä.

...ja koska en ilmeisesti koskaan voi tehdä jotain vain puolittain, niin innostuksen vallassa hankin käsiini kolme kirjoittamisen "parantavista" vaikutuksista kertovaa kirjaa. Keksin näiden lukemisen myötä sitten itselleni noin kahdennenkymmenennen "eläkepäivien" ammatin. Kirjallisuusterapeuttihan minusta tulee, heh ;D

Ehdottomasti paras anti kirjoittamishaasteessa on ollut se, että sen myötä olen saanut kirjoitettua konkreettisesti paperille ne abstraktit asiat, jotka ajatuksissa pyörivät kehää ja saavat välillä suhteettoman suuret mittasuhteet.  Kun samoja kysymyksiä pyörittää mielessä viikko toisensa jälkeen, tulee mukaan paljon tunteita, uskomuksia ja olettamuksia, joiden yhteydet hämärtyvät. Kun alitajunta yrittää työstää asioita ilman sanoja, on itselläni ainakin taipumus kehittää joistakin asioista mielessä paljon suurempia kuin ne todellisuudessa ovat.

Monesti asiat ja tunteet selkeytyvät huomattavasti silloin, kun ne pukee sanoiksi. Niistä tulee jotenkin todempia ja helpompia hahmottaa. Kaikki varmaan tietävät miten ajatukset voivat selkeytyä kun ne tulevat ulos sanoina keskustelussa ystävän kanssa. Kirjoittaminen on toiminut minulle haasteen aikana vielä suullistakin keskustelua tehokkaampana keinona selkeyttää mielen paikoin vallatontakin kuohuntaa.

Oma asenteeni kirjoittamistehtävien alussa on usein ollut se, että minähän tiedän jo mitä tästä asiasta ajattelen ja ei se siitä kirjoittamalla miksikään muutu. Kerta toisensa jälkeen olen hämmentyneenä kuitenkin havainnoinut miten kirjoittaminen on avannut joitakin näennäisesti täysin solmussa olleita ajatusten "häröpalloja". Ei ehkä niin, että olisin keksinyt niihin ratkaisevia ja oikeita vastauksia, vaan pikemminkin niin, että kirjoittamalla asiat ovat asettuneet jotenkin järkevämpiin mittasuhteisiin. Tuntuu hassulta katsoa paperilta jotain epämääräistä "ongelmaa", jota on pyöritellyt mielessään kuukausitolkulla. Kun kaikki asiaan liittyvät tunteet ja ajatukset on tiivistetty kolmeen sivulliseen, tulee vähän pöllähtänyt olo: tässäkö tämä suuri ongelma nyt olikin? Kirjoittamisen jälkeen vallitsee ainakin hetken ajan hämmentävän selkeä olotila. Näkee asiat ja niiden yhteydet jotenkin "riisuttuina", siten miten ne oikeasti (?) ovat, ilman alitajunnan hiljaista ohjailua ja vihjailua.
 
Kiasman peiliseinä muistutti, että samalla asialla voi olla monta eri puolta ;) 

Kirjoittamishaastetta on vielä jäljellä, mutta jo nyt voin todeta, että kyllä sattui tämän rupeama minulle makeasti oikeaan hetkeen. Totta kai tällaisten kysymysten äärellä joutuu työstämään välillä myös hankalampia tunteita, mutta pääasiassa lopputulemana on kuitenkin ollut lopulta aina helpottunut, ja jotenkin selkeämpi ja rauhallisempi olo. Tunne siitä, että ehkä elämä kulkee juuri niin kuin sen kuuluukin, ja voin heittäytyä mukaan entistä luottavaisemmin, ilman jäätävää tarvetta suunnitella, ennustaa ja ohjata kaikkea itse. Mielestäni kuukauden mittainen kirjoitushaaste alkaa kuitenkin myös olla maksimiaika, mitä ihmisen kannattaa käyttää voimakkaaseen itsetutkiskeluun. Jos käyttää valtavasti aikaa ja energiaa omien ajatusten ja tunteiden tutkimiseen, elämä keskittyy lopulta helposti liikaakin oman minän ympärille. Luin hiljattain erittäin mielenkiintoisia ajatuksia itsetutkiskelun kääntöpuolista ja niihin varmaan palailen täällä blogissakin jossain vaiheessa. Jottei tasapaino unohtuisi ;)

Työstättekö te koskaan omia ajatuksia ja tunteita kirjoittamalla? Pidättekö päiväkirjaa tai pidittekö joskus nuorempana? Mikä on teille luontevin keino selkeyttää omia ajatuksia, jos ne tuntuvat jäävän pyörimään kehää? Kirjoittaminen, puhuminen, saunominen, juoksulenkki? :)

Ps. Terveisiä täältä Etelä-Lapista, vanhoilta kotikonnuilta! Tulin moikkaamaan perhettä ja melkein uunituoretta uutta kummityttöäni <3 Täällä on vielä luntakin näkyvissä, vaikka tiet alkavat olla jo sulana... Mukavaa tulevaa viikonloppua sinnekin!:)

19. huhtikuuta 2015

Mitä kaikkea voikaan tapahtua geokätköilijälle...

Oletko koskaan kiinnittänyt huomiota ihmiseen, joka kopeloi vaivihkaa pyörätien vieressä kulkevan sillan kaiteita tai ehkä hiiviskelee siellä sillan alla? Tai oletko nähnyt sitä tyyppiä, joka kurkistelee metsässä kallion koloihin, nostelee maasta kiviä tai tuijottelee hämmentyneen oloisena kohti puun oksastoja? Tai kenties olet törmännyt urbaanissa ympäristössä epäilyttävään henkilöön, joka tutkii roskapöntön alusia, kopeloi lipputangon jalkaa tai pyörii bussipysäkin ympärillä ilman minkäänlaista aikomusta nousta auton kyytiin? Jos vastasit kyllä, niin ei huolta. Olet mitä todennäköisimmin törmännyt geokätköilijään. Meitä luontoa ja seikkailua rakastavia hörhöjä on nimittäin nykyään jo aika monta. 

Geokätköily on mukava ulkoilmaharrastus, joka sopii niin lapsille kuin aikuisillekin. Mutu-tuntumani on, että suurin osa harrastajista on kuitenkin selkeästi nuoruusiän ohittaneita hiippareita ;) Olen monesti miettinyt, että jos olisi lapsia, olisi kätköily mitä mukavin yhteinen harrastus. Jos kätköily ei ole vielä tuttua, mutta haluaisit tutustua siihen tarkemmin, niin kannattaa käydä kurkkaamassa aiemmin kirjoittamani Harrastuksena geokätköily - postaus (klik). Vastaan myös mielelläni kysymyksiin, jos suinkin osaan :) Itse olen harrastanut kätköilyä nyt nelisen vuotta ja löytänyt reilut 600 kätköä. 

Tässä siis vähän ideaa siitä, miltä kätköily näyttää ja minkälaisiin tilanteisiin se voi johtaa ;)

Kätköilijä pääsee usein harjoittamaan liikkuvuuttaan ryömimällä erinäisten asioiden alle... Tässä kyykkykätköilyä Suomenlinnassa vuonna 2014.

Kätköilijä pääsee katsomaan maailmaa "erilaisesta näkövinkkelistä". Usein esimerkiksi siltaa sen alapuolelta. 

Kätköilijä voi yllättäen huomata viettävänsä jo toista juhannusaattoa peräkkäin metsässä kiven koloja tonkien, hyvässä kätköilyseurassa tietenkin.

Kätköilijä tietää, että kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää.


Kätköilijä pääsee tutustumaan läheisesti mm. kiviaitojen rakenteisiin. Harjaantunut geosilmä oppii pongaamaan irtonaisia kiviä ja epäilyttäviä koloja jo kaukaa.

Kätköilijä ei ainoastaan tyydy ihailemaan siirtokivilohkareita, vaan kiipeää vaikka niiden huipulle löytääkseen sen, mitä etsii ;)

Kätköilijä kiipeää vaikka pienelle tunturille yhden muovipurkin tähden.

Kätköilijä venyy tiukan paikan tullen.

Jos kantti kestää, kätköilijä voi kiivetä kätkön perässä myös korkealle puuhun. Itse olen uskaltanut kiivetä vain matalimmille oksille, mutta kätköseurana on ollut kylmäpäisempääkin porukkaa!

Kun kätkö löytyy, jää hienommankin naisen käsilaukku levälleen ja huomio keskittyy siihen tärkeimpään ;)

Tässäpä näitä kätköilytunnelmia kuva-arkistoista! Jos ei muuta, niin ainakin minulle iski nyt taas kätköilykuume, joten eiköhän sitä voisi vaalisunnuntain kunniaksi käydä muutamalla purkilla ;) Oletteko te kokeilleet geokätköilyä? Mikä on ollut erikoisin/hauskin paikka, mistä olette löytäneet kätkön? Oletteko koskaan jääneet "kiinni" kätköillessä? Tai jos ette ole kokeilleet, niin haluaisitteko? :)

Ps. Kevään tulemisen huomaa myös siitä, että vaikka juttuaiheita olisi mielessä vaikka kuinka, niin muut asiat tuntuvat menevän nyt kirjoittamisen edelle. Viime keväänä tämän tunteen tullessa meinasin lopettaa koko blogin, mutta nyt tyydyn vain siirtymään "kesämoodiin" ja kirjoittelemaan hieman harvenevalla tahdilla. Jos haluat olla menossa mukana hieman reaaliaikaisemmin, niin kannattaa tykätä blogin Facebook-sivusta (klik). Päivittelen sinne juttuja ja kuulumisia hieman tiuhempaan myös kesän aikana! Mukavaa (vaali)sunnuntaita ja aurinkoista päivää :)

12. huhtikuuta 2015

Rajansa positiivisuudellakin

Ajassamme korostuu hyvin vahvasti ajatus, että jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan ja että hyvinvointi on pitkälti kiinni omista valinnoista; asenteesta ennen kaikkea. Jos ei onnistu saavuttamaan onnellisuutta, ei voi muuta kuin syyttää itseään. Olemmehan itse oman onnemme seppiä, olosuhteista viis.

Vaikka itsekin uskon, että omaa asennetta ja ajattelumalleja kehittämällä voi parantaa oman elämän laatua ja mielekkyyden tunnetta merkittävästi, kätkeytyy tähän positiivisuuden vaatimukseen kuitenkin muutama ansa. Ensimmäinen on mielestäni se, että vapauden ja monien mahdollisuuksien maailmassa onnellisuus on niin epämääräinen ja häilyvä päämäärä, että ihminen kokee jatkuvaa ahdistusta omista valinnoistaan ja epävarmuutta siitä, mikä on riittävä onnellisuuden taso. Olenko varmasti tehnyt kaikkeni onnellisuuteni eteen? Ja jos en ole sitä saavuttanut, kenen on syy? Minun? Muiden? Jatkuva omien valintojen korostaminen voi aiheuttaa riittämättömyyden ja katkeruuden tunteita, jos kokee, että ei ole pystynytkään tekemään kaikkea mahdollista oman onnensa eteen, tai jos mieleen hiipii se kavala tunne, että tuo toinen onkin saavuttanut enemmän.


Toinen kääntöpuoli on se, että positiivisuuden aikakaudella ihminen voi tuntea, että kielteiset tunteet ovat epänormaaleja ja että vika on omassa asenteessa, jos tuntee surua, pelkoa tai ahdistusta. Ongelma ei siis välttämättä ole niissä negatiivisissa tunteissa, jotka väistämättä kuuluvat jokaisen elämään, vaan siinä, että ihminen tuntee niiden lisäksi syyllisyyttä ja häpeää siitä, että ei pystykään kääntämään vastoinkäymisiä välittömästi mahdollisuuksiksi ja surua kiitollisuuden tunteeksi siitä, että tämäkin vastoinkäyminen vahvistaa ja opettaa minulle jotain.

Positiivinen perusasenne on oikeasti suuri rikkaus ja sen avulla ihminen onnistuu varmasti vähitellen löytämään hyvää myös vastoinkäymisistä. Noin lähtökohtaisesti positiivisen ihmisen seurassa on myös helpompaa olla kuin sellaisen, joka löytää negatiivista sanottavaa kaikesta, eikä näe missään toivoa paremmasta. Silti on mielestäni väärin, että nykymeno ohjaa meitä piilottamaan, ehkä jopa kieltämään negatiivisten tunteiden olemassaolon. Olemme niin kiireisiä tavoitellessamme omaa maksimaalista onneamme, että on helpompaa kääntää katse pois surullisesta ihmisestä kuin pysähtyä ja kysyä, että hei, mitä sinulle kuuluu. Inhimillisyyden kohtaaminen itsessä tai muissa voi tuntua jopa ahdistavalta, sillä eikös jotain ole mennyt pieleen, jos ei olekaan onnistunut haalimaan elämäänsä täydellistä onnea, tai edes uskottavaa illuusiota siitä?


Kuitenkin jokaisen elämässä tulee vastaan asioita, joiden äärellä kokee surua, huolta tai pelkoa. Joskus nuo asiat ovat pieniä, joskus taas sellaisia, joista selviäminen voi tuntua niiden tapahtuessa aivan mahdottomalta. Liiallinen asioiden märehteminen ei varmasti ole kenenkään mielenterveydelle hyväksi, mutta ei sitä taatusti myöskään ole negatiivisten tunteiden tukahduttaminen ja patoaminen siksi, että ei halua näyttää muiden tai itsensä silmissä epäonnistujalta.

Itse olen kamppaillut kuluneen viikon aikana melko vaihtelevien tunteiden kanssa, sillä huoli loukkaantuneesta kädestä on ollut hetkittäin suurta. Pääosin olen saanut pidettyä vireen positiivisena, välillä jopa hieman yltiöpäisellä "onni onnettomuudessa" - ajattelulla. Onneksi se oli vasen käsi. Onneksi molemmat jalat toimivat vielä. Onneksi työni on sellaista, että pieni käsivamma ei haittaa. Onneksi tanssissa ei tarvita käsiotteita.

Perjantaina tuli kuitenkin hetki, jolloin annoin kyynelten ja kaikkien negatiivisten tunteiden nousta pintaan. Myönsin itselleni, että pelkään hirveästi sitä, että käteni ei palaudukaan täysin ennalleen ja että en voi enää tehdä täysipainoisesti niitä asioita, joita rakastan. Huoli sinänsä ei ole täysin perusteltua, sillä kaikki todennäköisyydet käden parantumiseen ovat olemassa. Siksi tunsinkin surun keskellä myös syyllisyyttä siitä, että surkuttelen asiaa, joka on niin pieni moniin muihin murheisiin ja kamaluuksiin verrattuna. Lopulta päätin kuitenkin hyväksyä surun ja huolen tunteet, koska vaikka tämä ei olekaan maailman mittakaavassa suurta, on tämä kuitenkin omassa elämässäni merkittävää, enkä voi vain teeskennellä, että olen superonnellinen aina, kävi miten hyvänsä.

Kuva lainattu täältä.

Uskon ja luotan, että positiivinen ajattelu tulee palaamaan elämääni sekä myös tänne blogin teksteihin taas ajan kuluessa. Tällä tekstillä halusin kuitenkin tuoda esiin sen seikan, että vaikka ongelmien vatvominen on joskus (usein?) turhaa, ei negatiivisten tunteiden kokemisessa ole mitään väärää ja hävettävää. Surun ja huolen kokeminen on inhimillistä, ja niiden patoaminen lähinnä pelottavaa. Ehkä jokainen on oman onnensa seppä, mutta hilpeinkin nikkari on välillä väsynyt ja surullinen. Rohkeasti siis vain eteenpäin; tunteillen, hyväksyen ja sitten ajan myötä myös tarvittaessa irti päästäen :)

Onko sinulle tullut joskus huono omatunto negatiivisten tunteiden kokemisesta? Vai annatko kaikkien tunteiden tulla ja (myös mennä) vapaasti? Elätkö tasaisesti vai vahvasti tunteella? :)

Ps. Jutun kirjoittamisen jälkeen löysin pari melenkiintoista juttua aiheeseen liittyen...
Tunteiden hyväksymisestä hieman tieteellisemmin: Emotional Acceptance: Why feeling bad is good (Psychology Today)  ...ja samasta aiheesta vähän kevyemmin: Go Ahead, Have a Tantrum

Pps. Tämä ja paljon muutakin juttua löytyy myös blogin Facebook-sivulta! :)

8. huhtikuuta 2015

Blogihaaste: 10 matkakuvaa

Olen törmännyt muutamissa blogeissa kivaan 10 matkakuvaa - haasteeseen, joka on ilmeisesti alunperin lähtöisin Journey Diary - blogista. On ollut todella mielenkiintoista nähdä minkälaisia kuvia bloggaajat ovat matkoiltaan valinneet ja miksi. Kuvien etsiminen omilta kovalevyiltä tuntui oikealta juuri nyt, koska olen joutunut käteni kanssa pieneen onnettomuuteen ja mikäpä lievittäisi siihen liittyvää huolta paremmin kuin matkamuisteloihin palaaminen :) Kirjoitushomma sujuu vähän hitaasti, kun pitää pääosin yhdellä kädellä naputtaa, mutta mikäs tässä rauhassa näppäillessä - ehtiipä muistella matkoja kunnolla siinä sivussa!

Jokaiseen kohtaan olisi ollut kuvia tarjolla vaikka kuinka, ja tähän päätyneet kuvat on valittu tunteella ja vähän tuurillakin. Valintaprosessin ahdistusta lievittääkseni annoin itselleni luvan tehdä aiheesta uusintapostauksenkin, jos satun myöhemmin löytämään kuvia, jotka olisivat sopineet tähän vieläkin paremmin ;) Tässä kuitenkin nyt minun kymmenen matkakuvaani! 


1. Kuva lentokoneen siivestä
Nykyään jännitän lentämistä sen verran, että en juurikaan uskalla kurkkia ikkunasta pihalle lennon aikana. Arkistoista löytyi kuitenkin tämä Tongan sisäiseltä lennolta otettu kuva, johon on ikuistettu muutama atolli, joiden yli lensimme pienehköllä koneella. Muistan, että tässä piti melkein nipistää itseä käsivarresta ja kysyä, että ollaanko me tosiaan täällä?



2. Paras vahingossa onnistunut otos
Tämä kuva on räpsäisty vuonna 2014 Sansibarin saarella, Afrikassa. Kävelimme tästä ohi, enkä kehdannut jäädä kuvailemaan miestä kuin turistinähtävyyttä, joten nappasin kuvan sen enempää tähtäilemättä tai tarkentamatta. Kuvasta tuli mielestäni kuitenkin vahingossa onnistunut ja mielenkiintoinen. Tässä on jotenkin niin hienoa uhmaa ja hälläväliä - asennetta tuota Danger-kylttiä kohtaan ;D



3. Matkakuva, joka saa hyvälle tuulelle
Vuonna 2009 olin muutaman kuukauden verran töissä USA:ssa, Connecticutin osavaltiossa. Työpaikastani oli alle tunnin junamatka Manhattanille ja siellä tulikin hengailtua yksin sekä yhdessä työkavereiden kanssa melkeinpä joka viikonloppu, ja joskus arki-iltaisinkin. Tässä minä ja amerikkalainen ystäväni Gail istuskelemme Brooklyn Bridgen kupeessa New Yorkissa. Tämä oli naurun, nuoruuden ja vapauden aikaa vahvimmillaan. Mikään muu suurkaupunki ei ole aiheuttanut minussa aivan samanlaisia viboja kuin New York tuolloin.



4. Luontokuva
Maapallomme on hämmentävän upea ja sykähdyttävää luonnon kauneutta löytyy kaikkialta. Tämän kuvan valitseminen oli ihan mahdottoman vaikeaa, mutta päädyin kuitenkin lopulta Uuden-Seelannin Eteläsaarelle, jota matkustimme campervanilla ristiin rastiin heinäkuussa 2010. Monet eivät halua matkustaa näille kulmille talvella (eli Suomen kesällä), mutta mielestäni paikallinen talvi oli aivan paras mahdollinen aika reissata Uudessa-Seelannissa. Vähemmän turisteja, enemmän paikallisia viboja, ja jylhää kauneutta kaikkialla <3



5. Kuva yläilmoista
En oikein osaa päättää kummasta tykkään enemmän: Uudesta-Seelannista vai Islannista. Matkustimme Islantiin kahtena peräkkäisenä kesänä 2012 ja 2013, ja maa sopii sen verran hyvin omaan sielunmaisemaani, että en voinut tuntea muuta kuin rauhaa ja selkeyttä melkein koko matkan ajan. Luonto on todella, todella kaunista, ja oli mukavaa kellahtaa teltassa oman kullan kainaloon nukkumaan elämyksellisen matkapäivän jälkeen. Kylpeminen kuumissa lähteissä oli kivaa kontrastia kylmyydelle. (Note to self: kannattaa ottaa Islantiin heinäkuussakin mukaan pakkasen kestävä makuupussi)



6. Postikorttimaisema
Meinasin ensin valita tähän kuvan jostakin kauniista turkoosista rannasta, mutta en voinut lopulta ohittaa tätä hiljaiseksi vetävää kuvaa Montenegrosta vuodelta 2011. Montenegro on maa, joka ei juurikaan pidä meteliä itsestään, vaikka kyllä kannattaisi. Luonto ja erityisesti vuoret, laaksot ja vuonot olivat hämmästyttävän upeita. Montenegrosta voi helposti tehdä päiväreissun vaikkapa Kroatian Dubrovinkiin (tai toisinpäin?). Suosittelen Montenegroa lämpimästi jokaiselle ja itsekin haluaisin vielä joskus palata sinne.



7. Kuva matkaseurasta
Olen matkustanut jonkin verran myös yksin, erityisesti erilaisten työjuttujen puitteissa, mutta suurimman osan matkoistani olen tehnyt parhaan ystäväni tai oman mieheni kanssa. Molempien kanssa on naurettu monet naurut, ja ehkä vähän itkettykin, mutta erityisesti nähty, koettu ja eletty. Tässä minä ja mieheni itselaukaisimella kuvattuina Australian Itärannikolla vuonna 2010. 



8. Fiilistelykuva palmun alla
Tämän Fijillä otetun kuvan olen julkaissut blogissa aiemminkin, mutta en voinut ohittaa sitä silti, sillä tätä kivempaa fiilistelykuvaa palmun alta ei taida arkistoistani löytyä. Kun katson tätä kuvaa, voin palata miltei välittömästi siihen rentoon olotilaan, joka tässä hetkessä vallitsi. 



9. Hyvää huomenta - kuva
Tämä kuva on otettu viime vuoden lokakuussa Barcelonan majapaikassamme. Jo Kuubassa tykästyimme "homestay" - tyyliseen majoitukseen, joten kun tällainen mahdollisuus tarjoutui myös Barcelonassa, otimme sen ilolla vastaan. Oli mahtava fiilis hörppiä aamukahvit kesälämmössä keskellä "pimeintä" lokakuuta.



10. Lempikaupunkini
Vaikka kovia kilpailijoita on, taitaa Praha olla kuitenkin aina se ykkönen. Aivan jäävi en toki ole tätä päätöstä tekemään, sillä olen asunut Prahassa jokusen kuukauden, ja minulla on muutenkin nuoruuteni kautta kaupunkiin aivan erityinen tunneside. Joka kerta, kun palaan Prahaan (n. 1-2 vuoden välein), tunnen tietyllä tavalla palaavani kotiin.


Tässäpä siis näitä matkakuvia ja - tunnelmia! Löytyikö kuvista tuttuja paikkoja ja mitkä kuvat puhuttelivat tai sykähdyttivät sinua eniten? :) Näkisinpä todella mielelläni myös teidän valintoja elämänne matkakuviksi, joten tulkaa ihmeessä linkkaamaan postauksenne tänne, jos päätätte tarttua haasteeseen!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...