21. joulukuuta 2013

There are no ordinary moments (Viikon treenitunnelmat ja joulurauha)

Kirjoitan tätä tekstiä junassa, matkalla kohti kotiseutujani Pohjois-Suomessa. Ollaan kissani kanssa eläinvaunussa monen muun karvaisen kaverin kanssa. Vielä reilusti matkaa edessä, joten on aikaa kirjoittaa! Varoitan siis, että tekstistä tulee todennäköisesti hyvin pitkä... Hakekaa toki tässä välissä vaikka kuppi glögiä :D Laukussani on odottamassa puoliväliin luettu dekkari sekä päivän Hesari, ajankuluksi loppumatkalle. Näin vuoden lyhyimpänä päivänä taitaa tulla jo kohta ulkona pimeää. Maisema on todella harmaa, joten jännityksellä odotan missä kohtaa näkyy ensimmäiset lumikinokset...Viimeistään kotona sitten! Pitkää tekstiä värittää muutama kuva torstailta, jolloin kävimme nauttimassa ystäväni kanssa henkistä ja fyysistä ravintoa kulttuurin ja hyvän ruuan merkeissä Helsingissä. Kaikki kuvat, mikäli ei toisin mainita, ovat Amos Andersonin taidemuseosta, jossa on todella vaihtelevaa taidetta viidessä kerroksessa. Suosittelen!

Tämä viikko on ollutkin kokonaisuudessaan tosi ihana ja miltei täydellinen. Viikko sai aivan taivaallisen alun sunnuntaina Balancessa, missä pääsin lemppariohjaajani lempeässä ohjauksessa antamaan hierotuille lihaksilleni niiden kovasti kaipaamaa venytystä ja hellittelyä. Miten ihanaa! Kaukana oli balancen jälkeen se sunnuntai-illan melankolia, joka monesti hiipii olan taakse kummittelemaan erityisesti näin talviaikaan. Siinä onnen huumassa päätin, että pyrin ottamaan sunnuntai-iltapäivän Balancen säännölliseksi osaksi viikko-ohjelmaani alkuvuonna. Jos sunnuntai-balancen vetää lemppariohjaajani myös kevätkaudella, niin tämä ei tule edes olemaan kovin vaikea päätös pitää.

Lohdullinen ja armollinen lause, joka sopii hyvin niin Balanceen kuin elämään ylipäätään.

Koska viime viikonloppuna keskityin pelkästään kehonhuoltoon, oli kropassani maanantaina todella hyvä ja energinen olo. En halunnut lähteä saman tien revittelemään täysillä, vaan päätin käynnistää uuden viikon erittäin kevyellä hölkkälenkillä tihkusateessa. Oikeastaan vettä ei satanut maahan asti, vaan näytti siltä, kuin usvaiset vesipisarat olisivat tanssineet ilmassa muodostaen pisarapilviä katulamppujen ympärille. Alussa tämä tihku tuntui siltä, kuin naamaa olisi hierottu märällä tiskirätillä, mutta pian ärsytys suli pois ja kehon valtasi kokonaisvaltainen hyvänolontunne. Lenkki oli lyhyt, noin 5-6 kilometriä, mutta taisi mennä elämäni lenkkien top viitoseen. Tai sitten olen tässä juoksutauon aikana vain unohtanut miten euforinen olo juoksemisesta tulee. Oli miten oli, ihanaa se oli, ja omiaan nostattamaan pitkästä aikaa kunnon lenkki-innostusta!

Pidin maanantain lenkin kevyenä myös siksi, että tiesin PT:n teetättävän minulla maksimihapenottotestin juoksumatolla seuraavana päivänä. Testissä siis oli tarkoitus saada selville maksimihapenottokykyni niin, että rasitustasoa (nopeutta ja ylämäkikulmaa) nostetaan parin minuutin välein niin kauan, että saavutan maksimirasitustason ja en yksinkertaisesti jaksa juosta enempää. Kuulostaa miellyttävältä, eikö totta? ;) Tulos perustuu jokaisen rasitustason lopussa mitattavaan sykelukemaan sekä lisäksi siihen, mille rasitustasolle asti ylipäätään jaksaa juosta. Tällaisessa testissä tulokset ovat toki parhaimmillaankin vain suuntaa-antavia. Jos haluaisi saada tarkempia lukemia, pitäisi  uloshengityksen hiilidioksidi- ja happipitoisuuksia mitata erillisellä härvelillä. Ihan tällaisille pro-tason mittauksille minulla ei ole tarvetta eikä oikeastaan kiinnostustakaan.

Tämä suuntaa-antava testi kertoi hapenottokykyni olevan omassa ikäluokassani keskiverron ja erinomaisen puolivälissä. Olin positiivisesti yllättynyt tuloksesta, sillä olen kokenut aerobisen, ja erityisesti juoksukuntoni, laahaavan perässä siitä tasosta, millä toivoisin sen olevan. Toisaalta olen kuitenkin liikkunut sen verran paljon ja monipuolisesti tämän vuoden aikana, että olisi tietysti kummallista, jos tulokset eivät näkyisi jollain tavalla myös aerobisessa kunnossani. Oli tämä testi sitten luotettava tai ei, se antoi minulle ainakin rutkasti uskoa omaan tekemiseen.

Juoksutestin jälkeen käytiin vielä läpi loput liikkeet uudesta saliohjelmastani, jota noudatan nyt ainakin tammikuun loppuun asti. Ohjelmani koostuu yhdeksästä kursailemattomasta perusliikkeestä, joskin pääpaino on nyt alussa ylävartalon voimassa - tavoitteena ne utopistiset leuanvedot! Kävin tekemässä saliohjelman ensimmäisen kerran läpi yksin eilen perjantaina, ja voi pojat miten siistiä olikaan treenata salilla kerrankin edes rahtusen "päämäärätietoisesti". Taisin näyttää ohjelman ansiosta ihan vakavastiotettavalta salitreenajalta, sillä ensimmäistä kertaa koskaan kanssatreenaaja tuli kysymään voisinko varmistaa hänen penkkipunnerruksensa?! ;D Se taisikin olla treenin pelottavin osuus! Tänään on sitten venyttelyistä huolimatta ollut kivaa tuntumaa erityisesti yläselässä, hauiksissa ja takareisissä, jeeesss :)

Urheiluviikon kruunasi jälleen keskiviikon jo miltei perinteeksi muodostunut CrossTraining Hannan kanssa. Pari ensimmäistä kertaa meni sielläkin vähän tunnustellen, kun ei oikein tiennyt millä painoilla pitäisi treenata niin, että tekniikka pysyy kasassa, mutta vähitellen ovat oikeat painot alkaneet löytyä, ja nyt uskaltaa alkaa vähitellen lisäämään painoja sielläkin. Kyseessä on kyllä sen verran huikea ja kokonaisvaltainen treeni, että toivon sen saavan jatkoa ensi vuonnakin!

Treenin vastapainona vietimme tosiaan sitten ystäväni kanssa torstaina kulttuuri-illan, jolloin kävimme taidemuseossa sekä mikä parasta... joulusaunassa! Eikä sitten missä tahansa kerrostalosaunassa, vaan Helsingin keskustaan tuodussa pienessä, puulämmitteisessä peräkärrysaunassa. Sauna oli Senaatintorin vieressä, mutta piilossa vilkkaimmalta liikenteeltä pienen kaupunkikorttelin kätköissä. Saunominen niillä nurkilla taisi olla yksi tämän vuoden ikimuistoisimmista ja absurdeimmista kokemuksista. Löylyt olivat kosteat ja lempeät, ja saunan terassilla roikkui aito myrskylyhty. Täydellistä!

 Kuva Helsingin kaupungin tarjoaman joulusaunan terassilta.

Tämän pitkän löpinän lopuksi toivotan teille kaikille ihanille lukijoilleni onnellista joulun aikaa! Parempia polkuja - blogi vetäytyy joululevolle ja aktivoituu sitten, kun joulupyhät on vietetty. 


Minä ja ystäväni osana taideteosta. Niitä elämän arvokkaita hetkiä <3

17. joulukuuta 2013

Kuu(nte)letko kehosi viestejä?

Olen saanut aikamoisia oivalluksia viime viikolla. Kävin nimittäin kahtena edellisenä lauantaina hyvin ammattitaitoisessa ja perusteellisesa niska-hartiahieronnassa samassa paikassa, missä olen käynyt Inbody-mittauksissa. Toimistotyöntekijän jumiselälle ensimmäinen hieronta oli kivulias, mutta kovin parantava ja tarpeellinen. Kaikkia jumeja ei saatu kerralla hierottua auki, eikä kuulemma kannata edes yrittää, sillä jumipaikkoihin kertyy paljon kuona-aineita, jotka liikkeelle lähtiessään voivat aiheuttaa kehoon aikamoisen rasitustilan.Tiedättehän miten joskus hieronnan jälkeen pää tulee todella kipeäksi? Minä vältyin onneksi pääkivulta, mutta makoilin koko lauantai-illan ihan raatoraukeana sohvalla. Se raukeus oli normiväsymysytä paljon syvempää.

Seuraavana päivänä, alle vuorokauden kuluttua hieronnasta, tein kuitenkin aikamoisen emämunauksen. Menin pumppiin. Arvatkaa mitä se satojen toistojen sahaaminen tekee juuri auki hierotuille, raukeille & "puolustuskyvyttömille" lihaksille? No vetää ne ihan hemmetinmoiseen jumiin. Selkäbiisin kohdalla aloin tuntea, että nyt tapahtuu jotain, eikä todellakaan hyvää. Selkälihaksen vetäytyivät aikamoiseen sumppuun, ja tunne oli kuin olisin kantanut selän sisällä isoa kiveä. Sen tarkemmin en sitä tunnetta osaa kuvata, mutta oli se kyllä outoa.

Pumppia seuraavina päivinä koin hyvin vahvaa venyttelytarvetta. Selkä ei ollut kipeä, mutta se lähetti minulle koko ajan viestejä: venytä minua, venytä minua, pliiiiis, venytä minua. Venyttelystä tuli noiden päivien aikana lähestulkoon syömiseen tai vessassakäymiseen verrattava perustarve. Oli pakko venyttää selkää eri asennoissa, ja rauhallinen venyttely aiheutti ihan ylimaallisen euforisia tuntemuksia mielessä ja kehossa. Todella outo tunne ihmiselle, joka ei ole koskaan erityisemmin kaivannut venyttelyä, saati nauttinut siitä.

Seuraavana lauantaina menin uudelleen hierottavaksi ja kerroin hierojalle edellisen viikon voimakkaasta venyttelytarpeestani. Hyviä uutisia, hän sanoi, tämä kertoo, että kehosi on vastaanottavainen hieronnan vaikutuksille ja kertoo sinulle selkeästi mitä se tarvitsee. Nyt on enää kyse siitä, että valitsetko kuunnella näitä viestejä vai et. Hieroja kertoi vielä, että kun lihakset hierotaan kunnolla auki, ne ovat muutaman päivän ajan lähempänä ns. optimaalista tilaa. Kun hieronnan vaikutus alkaa lakata, lihakset alkavat vetäytyä takaisin "jumiin" (lainausmerkit siksi, että hieroja kertoi nämä asiat paljon ammattimaisemmin termein :D), jolloin ne alkavat lähettää aivoille hätäviestiä, että jotain tarttis nyt tehdä ja pian. Auta meitä ennen kuin me mennään taas totaalijumiin! Tämä kaikki sitten kiteytyi niihin vahvoihin venyttelyhimareihin, joita tunsin koko hierontaa seuraavan viikon.

En tiedä perustuiko hierojan analyysi mihinkään tutkimustietoon, mutta se oli juuri sellainen analyysi, johon minä haluan uskoa. Minusta on ihana ajatus, että kehoni pystyy lähettämään minulle tietoa tarpeistaan ja mikä vielä parempaa, että minä pystyn edes joskus kuulemaan nämä viestit ja toimimaan niiden mukaisesti. Olen tehnyt vähän vastaavanlaisen kotipsykologianalyysin myös pohtiessani miksi joskus tunnen voimakasta mielihalua jotain sellaista ruokaa tai ravintoainetta kohtaan, jota normaalisti en hirveästi syö. Viime aikoina esimerkiksi porkkana, punajuuri ja kanamuna. Ehkä tuo voimakas mielihalu on kehoni tapa välittää minulle tietoa jonkin tietyn vitamiinin tai hivenaineen puutteesta. Ehkä himoitsen kanamunaa, koska liikun paljon, mutta syön suhteellisen vähän proteiinia? Ehkä vastuskykyni kaipaa juuri nyt vahvistusta jostain porkkanan vitamiinista? Niin kiehtovia ajatuksia, joihin todella haluan uskoa, olkoot ne sitten huuhaata tai ei. 


Olen lukenut jostain, että esimerkiksi reilusti ylipainoiset ihmiset saattavat menettää vähitellen yhteyden kehoonsa ja täten vieraantua kropan lähettämistä viesteistä. Viestejä ei joko kuulla tai niitä ei haluta / osata kuunnella. Ehkä ääripäänä tästä voisi ajatella olevan ihmiset, jotka hakeutuvat sairaalaan vatsakipujen takia, ja saavat yllättäen tietää olevansa keskellä synnytystä. Varmasti raskauden "kieltämiseen" voi olla paljon muitakin syitä kuin ylipaino, mutta tämä siis tässä toimikoon nyt ihan vain kärjistettynä esimerkkinä siitä, miten mielen ja kehon yhteys voi ehkä joskus olla poikki.

Itsekin lievästi ylipainoisena eläneenä en kuitenkaan millään jaksa uskoa, että ylipaino olisi ainoa tai edes ensisijainen syy keho-mieliyhteyden katkeamiseen. Ainakin omalla kohdallani syy piilee "sisäisessä kiireessä", siis siinä jatkuvassa kiireen tunteessa pään sisällä, joka ajaa suorittamaan ja toimimaan supertehokkaasti aamusta yömyöhään. Jos en koskaan pysähdy, en myöskään koskaan kunnolla kuule tai näe mitään. En varsinkaan sitä, mitä tapahtuu sisälläni - niissä sopukoissa, joilla ei ole sanoja käytettävissään. En edelleenkään osaa kunnolla tietoisesti pysähtyä, mutta välillä näen pieniä välähdyksiä siitä, mitä se voisikaan olla. Joskus, kun menen ruokakauppaan, pysähdyn hetkeksi paikalleen, rauhoitan mieleni siinä kiireen keskellä ja kysyn itseltäni mitä minä oikeasti haluan syödä? Monesti vastauksena on jotain tuttua ja turvallista, mutta välillä mielen syövereistä on kyllä pulpahtanut todella erikoisia vastauksia, joiden mukaisesti olen sitten ostokseni tehnyt, ja päätynyt syömään todella ihania ja minulle epätyypillisiä ruokajuttuja.

 Kuva täältä.

Uskotko sinä, että keho voi lähettää mielelle viestejä? Tuleeko sinulla mieleen tilanteita, jolloin olisit kuullut ja tunnistanut tällaisia hiljaisia viestejä ja toiminut niiden mukaisesti? Voiko vaikkapa voimakas himo tiettyä ruoka-ainetta kohtaan olla kehon pyyntö toimittaa sille ravintoaineita, joita se juuri sillä hetkellä eniten tarvitsee? Vai onko tekstini mielestäsi täyttä hölynpölyä? :)

14. joulukuuta 2013

Ensimmäinen treeni PT:n kanssa ja Angry Birds - leuanvedot

Torstaina se siis tapahtui. Elämäni ensimmäinen treeni Personal Trainerin kanssa. Minua jännitti etukäteen tosi paljon, sillä en tiennyt yhtään mitä olisi tulossa. PT oli uhkaillut lupaillut ensimmäiselle kerralle jonkinlaista kuntotestiä, mutta lopulta hän oli päätynyt siihen, että haluaa ensimmäisellä kerralla käydä läpi joitakin perusliikkeitä salilla, jotta päsee tutustumaan tekniikkaani sekä treenityyliini. Kuntotesti pidetään sitten seuraavalla kerralla.

Koska olin nimennyt yhdeksi tärkeimmistä tavoitteistani puolimaratonin ensi vuonna, alkoi yhteistreeni lyhyellä lämmittelyllä juoksumatolla. PT tarkkaili juoksutekniikkaani eri juoksunopeuksissa ja antoi vinkkejä tekniikan kohtentamiseksi. Lähtökohtaisesti juoksutyylini on kuulemma ihan hyvä. Kehuja sain siitä, että pääni ei "pomppinut" ylös ja alas, vaan linja pystyi tasaisena koko ajan. Parannettavaa löytyi mm. käsien liikkeestä, joiden olisi hyvä liikkua vähän enemmän juoksun tahdissa. Tällöin ylävartalo "vauhdittaisi" juoksua paremmin ja happi kulkisi tehokkaammin, kun hartiat eivät olisi täysin pysähdyksissä ja tukossa. Tismalleen saman kommentin sain viime keväänä juoksukoulussakin, eli täytynee alkaa kiinnittää asiaan oikeasti vähän enemmän huomiota. PT:n on juossut lukuisia puolikkaita ja kokomaratoneja, joten luotan kyllä hänen juoksuvinkkeihinsä ja ammattitaitoonsa tässä(kin) asiassa.

Salin puolella ehdittiin tehdä viittä eri liikettä, mutta nämä olivatkin sitten niin kokonaisvaltaisia, että treeni aiheutti seuraavalle päivälle aikamoisen kokovartalojumin. Treeniliikkeet olivat takakyykky, suorin jaloin maastaveto, (avustettu) leuanveto, etunojapunnerrus sekä lisäksi yksi aika killeri vatsalihasliike.

Olen aina vähän epäillyt, että voiko Personal Trainer muka oikeasti tuoda treeniin hintaansa nähden "riittävästi ekstraa", kun kyllähän minä saan kropan hapoille ja hien virtaamaan salilla yksinkin. En muuten epäile enää, sillä jo ensimmäinen yhteistreeni osoitti, että hyvä PT auttaa nostamaan treenitehon aivan uudelle tasolle. Tämä ei kuitenkaan johdu ole siitä, että tankoihin ladattaisiin koko ajan lisää painoja, vaan siitä, että PT pitää huolen siitä, että liikkeet tehdään alusta loppuun oikealla tekniikalla. Sain jo ensimmäisen treenimme aikana  oppitunnin siitä, että hyvin pienet jutut, esimerkiksi lapaluiden asento tai katseen korkeus, voivat vaikuttaa liikkeen intensiteettiin ja "hikikertoimeen" merkittävästi.

Jokainen liikesarja alkoi niin, että PT näytti ensin liikkeen oikean tekniikan, ja sitten pyysi minua tekemään liikkeestä muutaman toiston kevyillä painoilla (tai jopa ilman). PT ei korjaillut tekniikkaani kesken sarjan, vaan kertoi huomionsa aina sarjojen välissä. Ensimmäisen sarjan sain siis aina tehdä ns. "omalla tekniikalla" ja kappas, toinen kierros, joka tehtiin PT:n tekniikkakorjausten jälkeen, oli aina ihan järkyttävän paljon raskaampi kuin se ensimmäinen, vaikkei painoja juurikaan lisäilty.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa etunojapunnerrus. Olen aika ylpeä ennätyksestäni, joka on 20 miesten punnerrusta. Vedinkin siis ensimmäisellä kierroksella innokkaasti 15 punnerrusta. Tauolla PT sanoi minulle, että tiedäthän, että punnerrus on rintalihasliike? Pidäpä seuraavalla kerralla huoli, että lapaluut pysyvät mahdollisimman lähellä toisiaan niin, että et saa niin paljon apuja yläselältä. Otin vinkistä vaarin, ja jaksoin toisella kierroksella hädintuskin 7 punnerrusta. Vaikutus kohdistui nyt paljon puhtaammin rintalihaksiin ja käsivarsiin. Jos jotain hyötyä tuosta rääkistä oli, niin ainakin se, että jos joskus osallistun punnerruskilpailuun (esim. firman pikkujouluissa), niin tiedänpä ainakin millä tekniikalla kannattaa punnertaa, että saa mahdollisimman paljon toistoja. Haastepunnertajan salainen ase on siis yläselän "pyöristys", jolloin selkä tulee avuksi, mutta salitreenajan kannattaa ehkä keskittyä kohdistamaan punnerrustehot sinne, minne kuuluukin. Näin ainakin minä pyrin tekemään jatkossa. Selkäliikkeet sitten erikseen... esimerkiksi leuanvetotangossa!

Treenin koomisin hetki koettiinkin sitten tosiaan leuanvetojen yhteydessä. Maailmassa ei ole olemassa riittävän suuria lainausmerkkejä, jotka voisin laittaa sanan "leuanveto" ympärille. Tavallisia leuanvetoja ei edes yritetty, vaan lähdettiin heti liikkeelle kuminauha-avusteisesta versiosta. Leuanvetotankoon laitetaan roikumaan paksu kuminauha, jonka lenkuran päälle astutaan toisella jalalla "seisomaan". Ideana on siis se, että kuminauha auttaa sinua vetämään itseäsi ylöspäin silloin, kun omat ylävartalon voimat eivät vielä yksin riitä. Noh, kuminauha tai ei, niin enhän minä jaksanut vetää itseäni ylös edes yhtä kertaa. Ensimmäinen sarja mentiin siis niin, että PT nosteli minua ylöspäin :D Sarjan lopussa PT sitten kohteliaasti totesi, että haetaanpa vielä toinenkin kuminauha.

Toisella kierroksella jalkani alla oli siis kaksi paksua kuminauhaa, ja johan alkoi tyttö sinkoilla kohti kattoa :D Kyllä jouduin vetämään itseäni ylöspäin ihan toden teolla, mutta välillä mietin, että onkohan mahdollista, että nämä kuminauhat sinkoavat minut avaruuteen, jos ote herpaantuu hetkeksi? Olo oli kuin sillä punaisella Angry Birds - linnulla hetkeä ennen kuin ritsa laukaistaan. Whiiiiiiiiiiii! 

Onko se lintu, vai Tiina, joka yritti vetää leukoja? Kuva täältä.

Kolmen "leuanveto"sarjan jälkeen hauikset ja yläselän lihakset olivat hapoilla, ja olin ihan huumaantunut. Minä todellakin aion oppia vetämään leukoja! Ainakin kolme. Vielä jonain päivänä. Matkaa on hurjasti edessä, mutta mikäpäs sen ihanampaa, kuin olla matkalla jonnekin :)

Ehkä turhaa tätä enää erikseen mainita, mutta minulle jäi PT-treenistä todella positiivinen fiilis. Pelkäsin etukäteen, että olisi hirveän vaivaannuttavaa treenata vieraan ihmisen tuijottaessa vierestä. Ja mitä ne muut salitreenaajatkin minusta nyt ajattelee, kun roikun tässä tuplakuminauhassa kuin hämähäkkimies ilman hauiksia? Yhteistreeni oli kuitenkin niin intensiivistä, että en olisi huomannut vaikka Ryan Gosling olisi seissyt vieressäni, ilman paitaa.

Ryan jaksaa varmaan ilman kuminauhaakin. Kuva täältä.

Näitä tunnelmia (ja paljon muutakin) siis lisää ensi viikolla! Herättikö tämä postaus kysymyksiä tai ajatuksia PT-valmennuksesta, puolesta tai vastaan? :) Ihanaa, rauhallista ja rentouttavaa viikonlopun jatkoa sinulle!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...