25. helmikuuta 2016

Tänne ei olla tultu polkemaan mukavuusalueella, tänne ei olla tultu viihtymään

En tykkää liikunnasta, jossa tulee huono olo. Siis sellainen hatara, että ehkä vähän pyörryttää ja näkyy tähtiä ja että käy ihan äärirajoilla. Olen mukavuusaluetreenaaja, mutta toisinaan mietin, asetanko omat liikunnalliset tavoitteeni ja rajani vähän liiankin matalalle. Tykkään kyllä treenata omalla mittapuullani kovaa, mutta lasken tehoja heti, jos tulee kovin väsynyt, sellainen "verenmaku suussa"-fiilis. 

En koe tuntevani oman kehoni rajoja niin, että uskaltaisin vetää ihan täysillä päin seinää. Toisinaan ryhmäliikuntatunneilla kuulee kannustuksen: kroppa kyllä jaksaa, vaikka mieli sanoisi, että ei enää askeltakaan! Usein mielessäni mietin kuinka äärirajoille on tarkoituksenmukaista viedä itsensä treeneissä? Onko itsensä ylittäminen aina suurta uupumusta ja tähtiä näkökentässä, vai riittääkö vähempikin?

Kuntosalitreenit, kuinka hyvänsä kovia ovatkin, ovat minulle turvallista mukavuusaluetta. Tärkeä osansa tässä varmasti niillä 30 treenillä, jotka sain tehdä loistavan Personal Trainerin kanssa viime vuoden aikana. Noista PT-treeneistä ammennan varmasti vielä pitkään. Haastavampia ovat aerobiset treenit. Niissä tunnen rajani paljon huonommin ja olen paljon useammin epämukavuusalueella.


Tähän viikkon on mahtunut kaksi kovaa hikitreeniä: yksi HIT eli High Intensity Training - Spinning yhdistettynä tanssituntiin sekä yksi kuntonyrkkeilytunti Sporttaillaan-Hanna kanssa. Molemmissa olen käynyt omani kuntoni äärirajoilla ja muutaman lyhyen hetken ajan uskonut, että en jaksa enempää. Silti olen jaksanut vielä ne muutamat tarvittavat minuutit ja lopputulemana on ollut sangen euforinen endorfiinifiilis. 

Kun aloittaa liikuntaa pitkän tauon jälkeen, tuntuu monenlainen liikunta pahalta. En tiedä kuinka hedelmällistä on silloin käydä jatkuvasti tunneilla, jossa vedetään äärirajoille. Toisaalta itsensä haastaminen on edellytys kunnon kehittymiselle, mutta toisaalta taas liikunnallisen elämäntavan jatkuvuudelle on edellytyksenä se, että liikunta tuottaa enemmän hyvää oloa kuin riittämättömyyden tunnetta ja epäilyä omasta jaksamisesta. 


Jokaisen hyvän olon liikunta-coctail rakentuu erilaisista aineksista ja se mikä sopii minulle, ei välttämättä sovi sinulle. Silti uskallan väittää, että pysyvä liikuntamotivaatio syntyy monipuolisuudesta, kovan ja kevyemmän treenin vaihtelusta, riittävästä levosta ja sopivasta haastetasosta. Mikään liikunta, mitä joutuu tekemään hampaat irvessä viikosta toiseen ei ole hyvää liikuntaa, aivan sama mitä sanotaan lehdissä tai liikuntasuosituksissa.

Niin, kaikki tämä pohdiskelu sai alkunsa spinning-ohjaajan huudahduksesta "tänne ei olla tultu polkemaan mukavuusalueella, tänne ei olla tultu viihtymään!" Ensin minua alkoi potuttaa, sillä tottahan minä haluan viihtyä ryhmäliikuntatunnilla! Sitten sisuuntuneena aloin polkea entistä kovempaa ja tajusin, että eihän minun ihan joka treenissä tarvitse viihtyä prkl, voin vain veivata (melkein) tähdet näkökentässä.

Kuinka paljon te pyritte suunnittelemaan treenejänne niin, että ne kattaisivat mahdollisimman monia kunnon osa-alueita (kestävyys, lihaskunto, liikkuvuus...) Tykkäätteekö treenata tosi kovaa äärirajoilla vai oletteko vähän arkajalkoja kuten minäkin? :) Käsi ylös, kuka on mukavuusalueliikkuja? 

17 kommenttia :

  1. Mä oon mukavuusaluetreenaaja joka tietoisesti hyppää aina välillä sinne epämukavuusalueelle :) Jos ketään ei oo patistamassa, niin kyllä mun on todella vaikea itsekseni pysytellä tuolla äärirajoilla esim juoksemassa. Vedot menee jos on tiedossa esim aika tai matka kauanko minkäkin vedon pitää kestää, mutta joku tasavauhtinen kova lenkki ei kyllä ihan itsekseen kovin helpolla mene. Tällähetkellä oon vähän sitä mieltä että tärkeintä että viihtyy liikunnan parissa, aina ei tarvi tavoitella kokoajan parempia tuloksia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kuvaus! Ehkä minäkin voisin kuvailla itseäni liikkujana osapuilleen noin :) Harvoin saan itsestäni yksikseen kaikista kovimpia tehoja irti, poikkeuksena ehkä kuntosalitreeni, jossa vedän toisinaan jalat ihan hyytelöksi, vaikka kukaan ei käske :D Mutta olen kanssasi tismalleen samoilla linjoilla - tärkeintä on liikunnan tuottama hyvä olo ja nautinto, ei niinkään mitä ja miten kovaa tekee :)

      Poista
  2. Aika jännä tuo kommentti että kroppa jaksaa vaikka pää sanoo että ei jaksa; yleensähän tämä on käännetty toisinpäin eli että mielen voimalla mennään siinä vaiheessa kun kropan voimat on käytetty.

    Mietin kovasti kysymystä mutta en tiedä osaanko vastata. Tykkään leppoisista lenkeistä mutta tiedän että niitä raskaitakin tarvitaan kehitykseen. Toisaalta salilla vedän itseni kunnolla hikeen, ihan sama teenkö lihaskuntoa vai pyöräilenkö kuntopyörällä. Varsinaista äärirajoilla treenaamista teen todella vähän, koska haluan pysyä ehjänä. Kolmen ja puolen juoksuvuoden aikana on jo tullut vastaan yksi aika paha ylirasitustila ja toinen ehkä, tarkoittaen jatkuvaa pitkäkestoista sairastelua. Nyt yritetään tasapainoilla kevyen ja rankan välillä ja tulosta näyttäisi tulevan :)

    Itselläni on aika vakiokaava, 9 kk puurtamista ja 3 kk kevyttä ja uuden kokeilua. Olen menossa neljättä kertaa kesäkuussa Tukholmaan maratonille, ja työ on alkanut syyskuussa. Juoksua ja salia, satunnaisesti uintia. Toiveissa on että pääsisi hiihtämään. Maratonin jälkeen olen ollut aina kesän juoksematta, olen kävellyt ja pyöräillyt sekä käynyt ryhmäliikuntatunneilla. Talvikaudella on kovin helppo jämähtää kuntokeskuksessa salin puolelle vääntämään, itse tuppaan ajattelemaan (varmasti aivan turhaan) että ryhmäliikuntatunnit eivät auta maratonkuntoon pääsemisessä yhtä hyvin kuin salilla tehdyt täsmäliikkeet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko kommentoida, että mä koen tuon "kroppa jaksaa vaikka pää sanoo että ei jaksa" niin, että vaikka kestävyysurheilussa, mieli alkaa hapuilla jo lopettamista, alkaa tuntua väsymystä, tekisi mieli laittaa kävelyksi, mutta siinä kohtaa se keho jaksaa vielä paljon kauemmin, kun mieleen putkahtaa ekat "en jaksa" -ajatukset. :) Sitten taas kun kehon voimat on oikeasti loppu, niin sehän on tilttaaminen tai ainakin kovin lähellä sitä. Tässä pitääkin tunnistaa mielen, milloin keho on OIKEASTI loppu ja milloin siltä vain tuntuu oman pään sisällä....

      Mä oon mukavuusalueella nautiskelija! <3 Toki välillä tulee hullut endorfiinipöllyt, kun uskaltautuu sinne epämukavuusalueellekin :) Eli välillä tulee tietoisesti lähdettyä sinnekin puolelle.. ;)

      Poista
    2. Heissan! Aloin itsekin oikein miettiä tuota "kroppa jaksaa vaikka mieli olisi valmis luovuttamaan" - juttua ja epäilemään, että oonkohan hikipäissäni kuullut/ymmärtänyt se ihan väärin :D Mutta siis jep, sillä todennäköisesti tarkoitetaan just tuota mitä Hanna tässä sanoit! Mutta tosiaan, ei varmastikaan olen aina ihan yksikertaista tunnistaa milloin keho on oikeasti loppu ja itse en ole välttämättä kovin edes innokas hapuilemaan siellä jaksamisen äärirajalla, ainakaan kovin usein!

      Henna, hyvältä kuulostaa sun treenirytmitys! 3/4 vuodesta sitä omaa päälajia ja neljännes pään ja kropan tuulettamista muunlaisten juttujen parissa!:) Vaihtelevuus on varmasti hyväksi niin motivaatiolle kuin kehityksellekin. Itse kun en juurikaan juokse, niin en osaa sanoa noista ryhmäliikunnoista muuta kuin sen, että nykyään on tosi paljon kaikkea tarjolla ja sieltä varmaan löytyy joukosta lajia tukeviakin juttuja! Mutta toisaalta, salitreenitkin on tosi hyviä, kivoja ja tehokkaita :)

      Ja Hanna, susta kyllä kans todellakin huokuu sellanen nautiskelu ja rentous liikunnan saralla! Kun pohja on vakaa ja kunnossa, niin silloin on varmasti mukavampaa piipahtaa siellä epämukavuusalueellakin välillä :)

      Poista
  3. Mä oon kyllä useimmiten aika mukavuusalueliikkuja! :D En tykkää vääntää verenmaku suussa, mutta toki välillä pitää vähän tsempata enemmän, esimerkiksi juoksun suhteen pidemmillä lenkeillä tai välillä vähän kovemmin vauhdein! Tällä hetkellä kuitenkin pysyttelen vielä aika pitkälti mukavuusalueella, koska kroppa ei vieläkään ole valmis tooosi rankkoihin treeneihin. Yritän suunnitella liikuntaviikkoa suht monipuolisesti, mutta varmasti se voisi usein olla monipuolisempikin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi hei vaan sinnekin mukavuusliikkujalle! ;) Pääasia on pysyä liikkeessä ja nauttia siitä mitä tekee! Sitäpaitsi eikös se mukavuusalue tarkoitakin esim. juoksussa usein sellaista kivaa pk-lenkkiä, jonka olen ymmärtänyt olevan juoksuharjoittelun tärkeintä ydintä? Eli silloinhan mukavuusalue on vaan hyvä juttu ;) Mutta jep, joskus on ihan kiva kokeilla vähän rajojakin, mutta sille on oma aikansa ja paikkansa! Ihanan aktiivisesti olet pystynyt palaamaan jo treenien pariin <3

      Poista
  4. Olipa vaikea kysymys! Meinasin heti huutaa että hep, täällä! Mutta sitten aloinkin vähän miettimään asiaa.

    Juoksussa kun aloitettiin syksyllä ihan "oikea" treeniohjelma juostiin hirveästi matalasykkeistä lenkkiä. Sitten kun traineri lätkäisi pöytään vauhtikestävyyslenkit ja spurttailut meinasi tulla pupu pöksyyn. Vaikka matalasykkeisillä oltiin menty pitkiäkin lenkkejä aloin laskeskelemaan että kuinka monen viikon päästä mun niinku pitäis juosta tuo reipas 15 km...! Hirvitti ihan tosissaan. Ja spurttailuista en tykännyt alkuun ollenkaan. Ensimmäinen 500 metrin pätkä vain vilisi silmissä mutta ihmeellisesti sieltä löytyi ne kuuluisat endorfiinipöllyt. Että oisko se sitten ihanan kamalaa? Ainakin nyt odotan niitä raskaampia lenkkejä. :)

    Vaelluksilla taas on tottunut siihen että mennään melkein koko ajan siellä epämukavuusalueella kun rinkka kalvaa hartioita ja lantiota, askel painaa ja ois ehkä jo vähän nälkä ja pähkinät ei riitä hiljentämään mouruavaa mahaa. Mutta tätäkin kirjoittaessa hymyilyttää ja mietin että milloinkas se seuraava vaellus olikaan.. Että jotain kummaa viehätystä tuossakin on!

    Ihminen on outo olento.

    Treeniviikko koostuu yleensä neljästä (tai löysäilyviikolla kolmesta) juoksulenkistä, kahdesta kuntosalista ja bodybalance-tunnista. Plus sitten ne venyttelyt ja putkirullailut mitä jaksaa tehdä kotona. Nyt olen käynyt lisäksi uimassa kerran viikossa ja kesällä mukaan tulee vielä työmatkapyöräilyt. Että suhteellisen monipuolista ja sen myötä mielekästä ja toivottavasti kehittävää touhua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih ihminen on tosiaan ihanan outo olento :-)

      Huh spurttailut on tosiaan taatusti raskaita, mutta varmasti palkitsevia, kun huomaa että vähitellen jaksaakin enemmän ja enemmän :) Itse en juurikaan juokse tällä hetkellä, mutta vastaavanlaiset intervallispurtit ovat tuttuja mm. spinningistä ja kuntonyrkkeilystä. Omalla kierolla tavalla kyllä tykkään niistä toisinaan itsekin!

      Ahh, vaellukseen varmasti kytkeytyy paljon suuria tunteita: väsymystä ja itsensä ylittämisiä! Olisipa aika kivaa lähteä vaeltamaan jossakin vaiheessa taas itsekin :) Viime vuosina ollaan kyllä telttailtu, mutta enemmän leirintäalueolosuhteissa!

      Tosi hyvältä ja monipuoliselta kuulostaa sun treeniviikot!! Liikkuminen on ihanaa :))

      Poista
  5. Mulle ei sovi jatkuva mukavuusalueelta poistuminen, pikemminkin tulee aika voimakas vastareaktio, jos joku väittää, että kehittymiseen tarvitaan äärirajoilla vetämistä koko ajan. Mä tykkään pysyä mukavuusalueellani, koska se on, no... mukavaa. Olen huomannut, että mukavuusaluettaan voi myös laajentaa, jolloin sieltä ei tarvitse poistua niin usein kehittyäkseen.

    Toki välillä on hyvä ravistella itseään ja treenikäytäntöjään, mutta mulle tärkeintä on se, että teen sitä, mikä on kivaa. Jos se tarkoittaa sitä, että ennätysparannukset jäävät vähäisiksi, niin enpä mä niiden perässä juoksekaan. Kun mun kohdalla mukavuusalueella pysyminen sitä vastoin tarkoitti sitä, että eka maraton oli mukava ja rentouttava kokemus, jonka jälkeen olisin voinut hyvällä fiiliksellä miettiä juoksevani toisen vaikka jo kuukauden päästä, niin ei mua haittaa ollenkaan pysyminen siellä comfort zonella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, mukavuusalueella on kyllä *mukava* pysytellä :-) Hyvä pointti myös se, että mukaavusaluetta voi myös laajentaa vähitellen. Aina "poistuminen mukavuusalueelta" ei tarvitse siis todellakaan tarkoittaa totaalista rääkkiä tai jotain itselle ihan vierasta, vaan niitä rajoja voi venyttää vähän maltillisemminkin.

      Mullekin on kaikista tärkeintä, että liikkuminen on kivaa! Voisin varmasti olla paljon vahvempi, kestävämpi, hoikempi, notkeampi jne, jos liikkuisin jollakin määrätyllä tavalla, mutta mä haluan liikkua just omalla tavallani ja niin, että liikunta tuottaa mulle onnellisuutta ja onnistumisen kokemuksia :) Hyvältä kuulostaa meininki sielläkin. Mukavia treenejä!

      Poista
  6. Ajattelin ensin, että joo, oon mä.. Kunnes muistin itseni eräänkin kerran vaikkapa nyt harjun portaissa ihan maitohapoissaan näkö sumentuneena haukkomassa henkeä. Muistin myös, että jollain sairaalla tavalla se oli kivaa :D. Eli kyllä tykkään veto-,mäki-,rappu ja tv-kovatreeneistä, mitä näitä nyt on. Aikanaan meinasi olla vähän sitä ongelmaa, että teki ne pk-lenkit tosi ylärajoilla joka taas sitten söi tehoja kovemmista treeneistä. Juoksun suhteen harrastin ja aion tulevaisuudessa harrastaa paljon enemmän suunnitelmallisuutta, mitä tänä päivänä teen. Tosin mulla taitaa tulla eteen positiivinen ongelma, kun tänä "vamma-aikana" oon löytänyt niin paljon uusia kivoja lajeja :D.

    Nykyään kyllä aerobiset tahtoo mennä aika pitkälle mukavuusalueella (pyöräily, hiihto, sauvailut metsässä ym. ja se juoksu mihin muutamana viimevuonna on kyennyt) taikka sitten hiihto alussa ihan tahtomattaan vk:n puolelle, kun ei vaan osannut tekniikkaa :D. Pyöräilyn suhteen mietin paljonkin tuota mukavuusaluejuttua ja joitain kertoja yritin painattaa ihan tosissaan. Luulen kyllä, että epämukavuusalueelle on sitä helpompi ja turvallisempi mennä, mitä tutumpi laji on. Toki maasto huolehtii monissakin lajeissa siitä, että epämukavuusalueelle tulee ainakin hetkittäin mentyä.

    Itelle on just haastavaa ryhmäliikunnoissa se, että jos suunnittelet tehoja, niin pitää olla tosi tarkkana, että sitten myös pysyy niillä. Tykkään siitä, että esim. spinning-tunnilla sanotaan ääneen myös se, että jos sulla on palauttava treeni, niin tee palauttava treeni.

    Mutta siis, joo, oon ehkä lajista riippuen, molempia. Tykkään painaa peruskestävyyttä, mutta ei pystyn myös yksin tekemään kovia treenejä tai viemään itseä äärirajoille. Mulle ehkä suurinta epämukavuusaluetta on sellaisten asioiden tekeminen, mitä en osaa. Vaikkapa tuo alkanut painonnostokurssi oli todellakin sitä. Ei siinä ollut kyse voima- tai kuntoreservin käytöstä vaan ihan jostain muusta, mutta kivaa sekin :). Ja jos laji on vähäkään vieras, niin ei toki niitä raaimpia treenejä kannatta ihan ekana olla vetämässä :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih ihan mukava positiivinen ongelma, että on löytynyt "liikaa" uusia lempilajeja! Tunnistan itseni! Niin liikunnan kuin muidenkin harrastusten saralla. Vedän välillä vähän harrastusöverit ;D

      Hyvä lajeja kuuluu sun repertuaariin, vaikket juoksemaan ole hetkeen päässytkään. Voin erittäin hyvin uskoa, että hiihto lipsahtaa helposti vk-puolelle ;D

      "Luulen kyllä, että epämukavuusalueelle on sitä helpompi ja turvallisempi mennä, mitä tutumpi laji on." --> tää on niin totta!! Siis esim. kuntosalilla tai ryhmäliikuntatunneilla voin vetää todella kovaa ja ähisten, mutta silti se tuntuu melko turvalliselta epämukavuusalueelta. Toisaalta taas vaikkapa juoksun kaltaista epämukavuusaluetta säikähdän melkein heti! :P Itse en suunnittele treenitehoja ollenkaan, mutta ymmärrän tuon pointtisi siitä, että ryhmäliikunnassa niitä on himppusen hankalampi kontrolloida. Monesti niissä tupataan vetämään kovaa ja korkealta...

      Huikeeta itsesi haastamista tuo painonnostokurssi! Itse mietin uskaltaisinko ilmoittautua keväällä suunnistuksen lajiviikonloppuun, se ois mulle astumista epämukavuusalueelle. Mielenkiintoista lukea näitä teidän ajatuksia, asia ei ehkä kuitenkaan ole niin yksioikoinen kuin kysymys antoi ensin olettaa :) Hyviä treenejä ja tsemppiä jalan kanssa!

      Poista
  7. Moikka! Kiva, että olet taas palannut bloggaamaan ; ) Täällä on aina niin piristävää käydä. Minusta itseään ei kannata polttaa loppuun fyysisesti eikä henkisesti eli treenikin voi olla enemmän haitallista, jos se ylittää omat voimavarat. Vaikka joskun onkin ihanaa treenata oikein kunnolla. Heitin muuten sinulle blogissani blogitarinahasteen: http://www.inspirations.pro/2016/02/blogitarina-ja-mita-blogille-nyt-kuuluu.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka ja jee, kiitos haasteesta! Otan sen mielelläni vastaan ja vastailen, kun tulee sopiva hetkinen :) Jep, kovalle treenille on paikkansa, mutta kovin stressaavassa elämäntilanteessa kevyempi liikkuminen tekee hyvää. Viime aikoina jooga on minulla jäänyt tosi vähälle, sitä on ikävä!

      Poista
  8. Kirjoitit selkeästi aiheesta, joka innoitti useitakin pohtimaan! Mutta HEP, minä olen mukavuusliikkuja! En pidä verenmakusuussa juoksemisesta tai itseäni täysin äärirajoille laittamisesta, mutta voin myöntää että nyt pikkasen on alkanut kiinnostaa, että mitähän ne rajat oikein olisikaan.. Ja tietoisesti myös koettanut tehdä kovempia treenejä, joka tuntuu pahalta. Vaikka sen aikana ei tunnekaan samanlaista mukavuutta mitä mukavuusalueen liikkumisessa, on sen jälkeen kuitenkin aika mahtava fiilis! Ja se on taatusti se syy, mikä saa ihmiset tekemään niitä tosi kovia treenejä. Onhan se myös ihan hieno fiilis, kun saa kokeakin että mähän pystyin siihen. :)

    Ja viitaten tuohon "kroppa jaksaa, vaikka pää sanoo ettei jaksa". Oon tästä samaa mieltä, että usein meidän mieli on ensimmäisenä sanomassa, että pitää lopettaa, vaikka fysiikka kestäisi vielä vaikka mitä.. Harvoin pelkästään mielen voimalla voi edetä, jos oikeasti ylitetään rajat.. Silloin elimistöllä on keinonsa kyllä keskeyttää touhu ja lähtee taju.. kuten käy joillekin pitkänmatkan suorituksissa (ironmanit yms).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, tämä aihe herättikin tosi kivasti keskustelua! Bloggaamisessa parasta :) Olet kyllä sangen loistava esimerkki siitä, että myös ns. mukavuusalueliikunnalla voi päästä tosi pitkälle!! Sulla on kyllä niin rautainen kunto ja varmasti edellytykset kehittyä yhä vain, kovilla treeneillä ja ilman! Ja totta tosiaan, kyllä niiden kovien treenien jälkeen on erityisen huippu fiilis :)

      Mulla on aika vähän sellaisia todella äärimmäisiä kokemuksia, että mieli olisi täysin valmis lopettamaan, mutta kroppa jaksaa jatkaa silti sisulla eteenpäin. Varmaan just kestävyysurheilussa se on tutumpaa. Ryhmäliikunnassa kun se touhu on useimmiten enemmän intervallityylistä, vaikkakin voi toisinaan olla tosi raskastakin :)

      Poista

Bloggaamisessa parasta on keskustelu. Olisi tosi mukavaa kuulla mitä ajattelit, kun luit tämän tekstin :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...