12. huhtikuuta 2015

Rajansa positiivisuudellakin

Ajassamme korostuu hyvin vahvasti ajatus, että jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan ja että hyvinvointi on pitkälti kiinni omista valinnoista; asenteesta ennen kaikkea. Jos ei onnistu saavuttamaan onnellisuutta, ei voi muuta kuin syyttää itseään. Olemmehan itse oman onnemme seppiä, olosuhteista viis.

Vaikka itsekin uskon, että omaa asennetta ja ajattelumalleja kehittämällä voi parantaa oman elämän laatua ja mielekkyyden tunnetta merkittävästi, kätkeytyy tähän positiivisuuden vaatimukseen kuitenkin muutama ansa. Ensimmäinen on mielestäni se, että vapauden ja monien mahdollisuuksien maailmassa onnellisuus on niin epämääräinen ja häilyvä päämäärä, että ihminen kokee jatkuvaa ahdistusta omista valinnoistaan ja epävarmuutta siitä, mikä on riittävä onnellisuuden taso. Olenko varmasti tehnyt kaikkeni onnellisuuteni eteen? Ja jos en ole sitä saavuttanut, kenen on syy? Minun? Muiden? Jatkuva omien valintojen korostaminen voi aiheuttaa riittämättömyyden ja katkeruuden tunteita, jos kokee, että ei ole pystynytkään tekemään kaikkea mahdollista oman onnensa eteen, tai jos mieleen hiipii se kavala tunne, että tuo toinen onkin saavuttanut enemmän.


Toinen kääntöpuoli on se, että positiivisuuden aikakaudella ihminen voi tuntea, että kielteiset tunteet ovat epänormaaleja ja että vika on omassa asenteessa, jos tuntee surua, pelkoa tai ahdistusta. Ongelma ei siis välttämättä ole niissä negatiivisissa tunteissa, jotka väistämättä kuuluvat jokaisen elämään, vaan siinä, että ihminen tuntee niiden lisäksi syyllisyyttä ja häpeää siitä, että ei pystykään kääntämään vastoinkäymisiä välittömästi mahdollisuuksiksi ja surua kiitollisuuden tunteeksi siitä, että tämäkin vastoinkäyminen vahvistaa ja opettaa minulle jotain.

Positiivinen perusasenne on oikeasti suuri rikkaus ja sen avulla ihminen onnistuu varmasti vähitellen löytämään hyvää myös vastoinkäymisistä. Noin lähtökohtaisesti positiivisen ihmisen seurassa on myös helpompaa olla kuin sellaisen, joka löytää negatiivista sanottavaa kaikesta, eikä näe missään toivoa paremmasta. Silti on mielestäni väärin, että nykymeno ohjaa meitä piilottamaan, ehkä jopa kieltämään negatiivisten tunteiden olemassaolon. Olemme niin kiireisiä tavoitellessamme omaa maksimaalista onneamme, että on helpompaa kääntää katse pois surullisesta ihmisestä kuin pysähtyä ja kysyä, että hei, mitä sinulle kuuluu. Inhimillisyyden kohtaaminen itsessä tai muissa voi tuntua jopa ahdistavalta, sillä eikös jotain ole mennyt pieleen, jos ei olekaan onnistunut haalimaan elämäänsä täydellistä onnea, tai edes uskottavaa illuusiota siitä?


Kuitenkin jokaisen elämässä tulee vastaan asioita, joiden äärellä kokee surua, huolta tai pelkoa. Joskus nuo asiat ovat pieniä, joskus taas sellaisia, joista selviäminen voi tuntua niiden tapahtuessa aivan mahdottomalta. Liiallinen asioiden märehteminen ei varmasti ole kenenkään mielenterveydelle hyväksi, mutta ei sitä taatusti myöskään ole negatiivisten tunteiden tukahduttaminen ja patoaminen siksi, että ei halua näyttää muiden tai itsensä silmissä epäonnistujalta.

Itse olen kamppaillut kuluneen viikon aikana melko vaihtelevien tunteiden kanssa, sillä huoli loukkaantuneesta kädestä on ollut hetkittäin suurta. Pääosin olen saanut pidettyä vireen positiivisena, välillä jopa hieman yltiöpäisellä "onni onnettomuudessa" - ajattelulla. Onneksi se oli vasen käsi. Onneksi molemmat jalat toimivat vielä. Onneksi työni on sellaista, että pieni käsivamma ei haittaa. Onneksi tanssissa ei tarvita käsiotteita.

Perjantaina tuli kuitenkin hetki, jolloin annoin kyynelten ja kaikkien negatiivisten tunteiden nousta pintaan. Myönsin itselleni, että pelkään hirveästi sitä, että käteni ei palaudukaan täysin ennalleen ja että en voi enää tehdä täysipainoisesti niitä asioita, joita rakastan. Huoli sinänsä ei ole täysin perusteltua, sillä kaikki todennäköisyydet käden parantumiseen ovat olemassa. Siksi tunsinkin surun keskellä myös syyllisyyttä siitä, että surkuttelen asiaa, joka on niin pieni moniin muihin murheisiin ja kamaluuksiin verrattuna. Lopulta päätin kuitenkin hyväksyä surun ja huolen tunteet, koska vaikka tämä ei olekaan maailman mittakaavassa suurta, on tämä kuitenkin omassa elämässäni merkittävää, enkä voi vain teeskennellä, että olen superonnellinen aina, kävi miten hyvänsä.

Kuva lainattu täältä.

Uskon ja luotan, että positiivinen ajattelu tulee palaamaan elämääni sekä myös tänne blogin teksteihin taas ajan kuluessa. Tällä tekstillä halusin kuitenkin tuoda esiin sen seikan, että vaikka ongelmien vatvominen on joskus (usein?) turhaa, ei negatiivisten tunteiden kokemisessa ole mitään väärää ja hävettävää. Surun ja huolen kokeminen on inhimillistä, ja niiden patoaminen lähinnä pelottavaa. Ehkä jokainen on oman onnensa seppä, mutta hilpeinkin nikkari on välillä väsynyt ja surullinen. Rohkeasti siis vain eteenpäin; tunteillen, hyväksyen ja sitten ajan myötä myös tarvittaessa irti päästäen :)

Onko sinulle tullut joskus huono omatunto negatiivisten tunteiden kokemisesta? Vai annatko kaikkien tunteiden tulla ja (myös mennä) vapaasti? Elätkö tasaisesti vai vahvasti tunteella? :)

Ps. Jutun kirjoittamisen jälkeen löysin pari melenkiintoista juttua aiheeseen liittyen...
Tunteiden hyväksymisestä hieman tieteellisemmin: Emotional Acceptance: Why feeling bad is good (Psychology Today)  ...ja samasta aiheesta vähän kevyemmin: Go Ahead, Have a Tantrum

Pps. Tämä ja paljon muutakin juttua löytyy myös blogin Facebook-sivulta! :)

16 kommenttia :

  1. Juuri näin. Viisaasti kirjoitettu teksti.
    On tärkeää, että nk. negatiiviset tunteetkin ovat sallittuja, ne saavat tulla ja olla. Kun oppii hyväksymään sen, että nämäkin tunteet saavat olla totta ja niiden vastaanottaminen on hyväksyttyä, ne myös menevät aina nopeammin ja sujuvammin. Tunteet nimenomaan tulevat ja menevät.
    Minustakin tuntuu, että some-kulttuuri lietsoo jotain yltiöpositiivista ajattelutapaa. Sellaista vahvuuteen sairastumis -mallia. Olen itse käynyt sen ajanjakson läpi, kun sairastuin vahvuuteen, ja kyllä, sairastuin todellakin, psykofyysisesti. Nyt, kun ymmärrän, että viha, suru ja pelko ovat sallittuja, voin paremmin kuin koskaan aiemmin. Tärkeä aihe siis, mistä kirjoitit, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tärkeitä ja hyviä huomioita - kiitos! Välillä tuntuu unohtuvan, että positiivinen elämänasenne ei tarkoita sitä, että kaikki negatiiviset tunteet katoaisivat kokonaan. Elämään kuuluu kokonainen tunteiden kirjo ja tosiaan, jos niitä tunteita ei patoa tai kiellä, niin monesti ne menevät ja tulevat, eivätkä jää välttämättä niin pitkäksi aikaa painamaan sielun syövereihin...Hienoa kuulla, että hankaluuksien jälkeen voit paremmin ja uskallat antaa tunteiden tulla ja mennä :)

      Poista
  2. Todellakin uposi sun teksti :). Mä elän aika vahvasti tunteella, mutta on ollut jännä huomata, että tasaisuuttakin tarvittaessa löytyy. Esimerkiksi tän nilkkacasen kanssa elo onkin sujunut tasaisemmin, mitä jonkun jo menneen pienemmän vamman kanssa. Aallonpohjia kyllä on, mutta ne tulee ja menee.

    Pääsääntösesti en koe huonoa omaatuntoa negatiivisista tunteista. En ainakaan koe siksi, että pitäisin itseäni epäonnistujana. Ainoat huononomantunnon tunteet tulee siitä, että toisinaan koen omien murheiden olevan pieniä verrattaen siihen mitä jokin toinen joutuu kestämään. Tuota ajattelutapaa kyllä vastustan vahvasti, sillä pahanolontunteelle ei todellakaan ole mittaria! Sitäpaitsi, aina (oli kyseessä kuinka ikävät asiat tahansa!) löytyy ihminen, jota elämä on koetellut enemmän, että sikälikin se on turhaa. Komppaan edellistä, tärkeä aihe! Ja vielä niin sympaattisella tavalla kirjoitettu. Monessa vastaavassa tekstissä positiivisuus lyödään lyttyyn. Ikäänkuin pitäisi tehdä valinta kahdenlaisten tunteiden välillä.

    Mutta hei, mitä sun kädelle on tapahtunut?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos tykkäsit, kiitos! En halunnut lyödä positiivisuutta missään nimessä lyttyyn, koska se asenne kuitenkin kantaa niin pitkälle. Silti kaikenlaisten tunteiden tunteminen pitäisi olla sallittua, välillä myös niiden aallonpohjien... Toki on hyväkin pistää omia murheita välillä perspektiiviin, mutta ei silti voi täysin kieltää itseään tuntemasta huolta tai surua vain koska jollakin muulla on vielä paljon isompia murheita. Hyvin sen sanoitkin; ei pahanolontunteelle ole mittareita, joilla voisimme tehdä jotain "kellä on oikeus surra" - päätöksiä..

      Heh, mulle tunteiden vuoristorata on hyvinkin tuttua, mutta täälläkin on alkanut löytyä vähitellen myös hieman tasaisuutta. Ehkä ikävuosien karttuminenkin auttaa osaltaan vähän? :)

      Kädelle sattui pieni onnettomuus, jonka myötä se tulehtui, turposi ja kipeytyi jonninverran pahasti. Taitavat lääkärit, lepo ja antibioottikuuri ovat kuitenkin auttaneet ja tilanne on jo paljon parempi nyt :)

      Poista
  3. Vastavierailulla :). Kiva, kun olit jättänyt kommentin blogiini, niin löysin tieni tänne :). Vaikuttaa mielenkiintoiselta! Jään seuraamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Johanna, huippua kun tulit ja jäit seurailemaan :) Toivottavasti viihdyt!

      Poista
  4. Hieno teksti ja fiksuja kommentteja edellä! Tää aihe kyllä sinänsä osui ja upposi, sillä samoja mietteitä on ollut itselläkin paljon. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen surullinen näin "pienten" asioiden vuoksi, siitä, että vielä julkisesti (niin blogissa kuin oikeassa elämässäkin) valitan näistä asioista ja siitä, etten onnistu pysymään positiivisena, vaan vaivun aika ajoin syvälle synkkyyteen.

    Ilmeisesti olemme aika samoilla linjoilla tämän asian kanssa. Omakin mielipide on se, että positiivisuus kantaa pitkälle ja sitä kannattaa vaalia. Kuitenkin myös ne synkemmät tunteet kuuluvat elämään siinä missä iloisemmatkin. Niitä ei tulisi peitellä, eikä niistä saisi tuntea syyllisyyttä. Kuten Tarukin sanoi, aina on joku, jolla menee huonommin. Jos lähdetään vertailemaan, kukaan länsimaissa asuva ihminen ei saisi olla surullinen yhtään mistään, sillä kehitysmaissa olot ovat ihan toista luokkaa. Mutta kun ei se mene niin. Ja heti tämän kirjoitettuani on paljastettava, että vertailen kuitenkin. Jos ihan rehellisesti sanon, niin kyllä mua ärsyttää, jos joku tulee valittamaan mulle, kuinka elämä on nyt rankkaa, kun flunssan vuoksi ei ole päässyt urheilemaan kokonaiseen viikkoon. Tässäkin vika on varmasti ihan vaan omassa asenteessani, sillä juurihan sanoin, että jokaisella on omat murheensa ja kaikki tunteet ovat sallittuja.

    Kovasti tsemppiä käden kanssa (mitä ikinä sille onkaan sitten käynyt..?)! Tuo epävarmuus tulevaisuudesta on kyllä todella inhottavaa. Sitä helposti kuvittelee niitä kaikkein ikävimpiä vaihtoehtoja, vaikka ne eivät kovin realistisia olisikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeassa olet, nämä tunnejutut ovat kyllä todella monitahoisia asioita, jotka näyttäytyvät aina vähän eri tavalla riippuen miltä kantilta katsoo. Jos terveys on kunnossa, saattaa harmitella aivan todella pieniä asioita, kun taas jos terveyteen tulee ongelmia, nuo omat aiemmin niin suuret murheet tuntuvat melko vähäpätöisiltä... Samoin varmasti jos on paljon haasteita oman terveyden kanssa, niin vaihtaisi kovin mielellään osia sen flunssaisen ihmisen kanssa! Kaikki on todella suhteellista...

      Kuten Tarullekin kirjoitin, niin on varmasti hyvä laittaa välillä ongelmia perspektiiviin huomaamalla, että asiat voisivat olla paljon paljon huonomminkin, mutta ei itseään voi silti vaatia kieltämään huolen ja surun tunteita silloin kun niiden on päästävä pintaan. Hienoa olisi, jos haasteista huolimatta osaisi nauttia ja iloita elämästä, mutta samalla uskaltaisi myös antaa kaikkien tunteiden tulla ja mennä, ilman liian rankkaa vertailua muiden ihmisten ongelmiin ja tunteisiin. Helpommin sanottu kuin tehty, tietenkin, mutta aina voi pohtia ja leikitellä ajatuksilla ideaalitilanteista :)

      Kiitos tsempeistä! <3 Käsi on jo huomattavasti parempana, toivottavasti sama suunta jatkuu :)

      Poista
  5. Ihan niin kuin ylläolevatkin jo kirjoittelivat, niin äärettömän hyvä teksti Tiina. Vaikka itsekin olen sitä mieltä, että omalla asenteella ja ajattelumalleilla pääsee pitkälle, niin ei niidenkään voimin ihan kaikkea tarvitse selvittää. Välillä saa ja pitääkin harmittaa ja olla surullinen. Sekin on enemmän kuin ok, että ei heti jaksaisikaan etsiä kaikista vastoinkäymisistä niitä kultareunuksia ja opetuksia. Märehtimään on tietenkin turhaa pitkäksi aikaa jäädä, mutta välillä saa ottaa aivoon ja stressaantuminenkin on normaalia.

    Itse pyrinkin asenteilla etsimään itselleni selviytymiskeinoja päästä ylös surullisista asioista ja jatkaa vastoinkäymisten jälkeenkin. Ehkä se on ennemminkin sinnikkyysajattelua kuin kaikesta positiivisuuden ja onnellisuuden etsimistä? :D

    Elän siis hyvin vahvasti tunteella. Haluan elää, tuntea ja kokea ja patoutuminen saa minut vain enemmän ahdistumaan ja muuttumaan "kylmäksi". Vaikka murheita ja stressinaiheita ei saisikaan laittaa mihinkään mittareihin, niin välillä olen kyllä kokenut vähän huonoa omatuntoa omien "pienien" murheiden takia. Miksi olen surullinen tai stressaantunut, vaikka asiat olisivatkin pääpiirteittäin hyvin? Mutta onneksi ymmärrän myös sen, että jokainen meistä saa kokea asiat omalla tavallaan. :)

    Kiitos tekstistä ja mukavaa viikonalkua Tiina!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Laura mukavista sanoista ja hyvästä pohdiskelusta! Blogin kirjoittelu tuntuu niin paljon mielekkäämmältä, kun ajatuksille saa vastakaikua sieltä ruudun toiselta puolelta :)

      Sinnikkyysajattelu kantaa varmasti pitkälle! Sehän kuulostaa juuri hyvältä, että uskaltaa elää tunteella, välillä ehkä vähän stressaten ja harmitellenkin, mutta lopulta kuitenkin jatkaa vaikka sitten sisulla eteenpäin kohti niitä parempia päiviä ja fiiliksiä.

      Uskon, että se on jollain tavalla tervettäkin katsoa omia murheita välillä vähän kriittiisesti, koska usein se on just niin, että ne ongelmat eivät välttämättä ole läheskään niin isoja kuin ensialkuun tuntuu. Mutta silti niihin huonoihinkin fiiliksiin on jokaisella välillä oikeus; Laaja tunnekirjo, kyky antaa tunteiden tulla ja mennä, on mielestäni kuitenkin merkittävä osa rikasta ja aitoa ihmisyyttä :) Mukavaa viikkoa sinullekin, taidat olla nyt jossain lämpimässä ;)

      Poista
  6. Mielenkiintoinen teksti! Itse en koe huonoa omaatuntoa negatiivisista tunteista, olisivat ne kuinka mitättömistä asioista johtuvia maailman mittakaavassa. Hyvien puolien löytäminen vastoinkäymisistä on todella tärkeää, mutta itse ainakin tarvitsen ensin sen ajan surra ja harmitella - ihan niin kuin tuossa alimmaisessa kuvassa! Jos yrittäisin väkisin kääntää jonkun ikävän tapahtuman heti positiiviseksi, niin siinä voi käydä niin että asia tulee sillä tavalla vain sysättyä mielestä, vaikka se ei ole oikeasti vielä käsitelty. Pakko siis ensin saada se "suruaika" ja luottaa siihen että sen jälkeen aurinko paistaa taas. Sitten voi taas tuntea onnea siitä miten hyvin monet asiat ovatkaan elämässä.

    Tosi ikävää kyllä kuulla sun kädestä :( Onko siinä joku venähdys vai mitä sille on käynyt? Tsemppiä hirmuisesti sen paranemiseen! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kuulla, että et kanna huonoa omatuntoa erilaisista tunteista! Jotenkin niin tervetullutta ajattelua tässä maailmassa, missä positiivisuutta ja ylipäätään oman asenteen vaikutusta mielialoihin korostetaan niin hirveästi, liikaakin. Toki kaikilla on omat tapansa käsitellä iloja ja suruja, ja tässä jos missä ei ole yhtä oikeaa tapaa olemassa, mutta jotenkin se on mulle itselleni ollut vapauttava oivallus, että onnellinen elämä ei tarkoita sitä, etteikö koskaan kokisi surua, huolta tai harmitusta!

      Käden parantuminen on jo hyvässä vauhdissa ja tänään pääsin 1,5 viikon tauon jälkeen kuntosalille! <3 Mitään käsiotetta vaativaa en tehnyt, mutta jalat ja keskivartalo saivat kyytiä. Tunsin isoa kiitollisuutta tästä treenistä, koska viime viikolla oli niin paljon epävarmuutta ja huolta ilmassa! Tästä tsempillä eteenpäin :)

      Poista
  7. Juuri hiukan tästä aiheesta olen postausta luonnostellut. Tai siis siitä, että mitä enemmän olen läytänyt sellaista tyyneyttä, positiivista virettä jne niin sitten huonon päivän tullessa ei meinaakaan sallia sitä. Vaikka ymmärrän, että nekin kontrastit ovat tarpeen ja joskus asioiden äärellä on vaan vatvouduttava jotta löytää taas sen kirkkauden. Missään nimessä en kannata sisään patoamista, vaikka muka niin zen haluankin olla :) Tosin en minä osaisi oikein padotakaan. Mutta on se sitten toisaalta ihana vähän rypeä siinä kurjuudessa ja nousta takaisin positiivisuuteen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi vitsi, sen postauksen haluan sitten kyllä lukea! Jotenkin kaikki tähän (ja moneen muuhunkin :P) aihepiiriin liittyvä kiinnostaa hirveästi ja on todella mielenkiintoista lukea ja kuulla eri elämäntilanteissa olevien ihmisten näkemyksiä aiheesta. Sen jälkeen kun olit jättänyt tämän kommentin, niin aloin oikein miettiä asiaa ja tajusin, että mulla on tainnut käydä onnellisuuden tavoittelussa kuten sinullakin; että sitä on jotenkin iskostanut itselleen päähän, että kaikista harmituksista pitäisi päästä välittömästi yli asennetta korjaamalla tai zenisti hengittelemällä ;) Toki moni pienempi harmitus näin katoaakin (eilen esim. joogaan katosi pari pientä potutusta), mutta kyllä tietyt negatiiviset tunteet on välillä oikeasti uskallettava kohdata, jotta pääsee taas takaisin kohti sitä iloisempaa tai vähintäänkin perushyvää fiilistä :) Kiitos oivalluttavasta kommentista!

      Poista
  8. Hyvä kirjoitus, Tiina! :) Mun mielestä on inhimillistä antaa negatiivisten tunteiden tulla välillä, jos ne on tullakseen. Toki olen samaa mieltä, että omilla asenteillaan voi vaikuttaa mielialaan, mutta välillä niitä tunteita vastaan ei voi tai ei edes kannata taistella. Sen sijaan ne kannattaa käsitellä, jolloin on helpompi päästä eteenpäin ja kohti onnellisempia tuntemuksia.

    Paljon haleja ja parantumista kädelle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna! <3 Viisaita ja oivaltavia ajatuksia. Ei me taideta (onneksi) olla mitään koneita, jotka voisi ohjelmoida elämään vain positiivisessa tunnetilassa. Kyllähän osa ihmisyyden rikkautta ja inhimillisyyttä on juuri se, että pystyy tuntemaan erilaisia tunteita ja myös päästämään irti ja kulkemaan sitä kautta taas kohti parempaa fiilistä. Kyllähän itkukin puhdistaa välillä :) Ps. Hmm, huomiselle on luvattu sadetta, joten katsotaan viitsinkö lähteä metsään eksyilemään :P Katsotaan huomenna!

      Poista

Bloggaamisessa parasta on keskustelu. Olisi tosi mukavaa kuulla mitä ajattelit, kun luit tämän tekstin :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...