24. helmikuuta 2013

Kun mahdoton alkaa näyttää mahdolliselta - Ajatuksia sunnuntailenkiltä

Alkuun varoitus teille rakkaat lukijat: luvassa on endorfiinipöllyistä, superonnellista hyper-hehkutusta onnistuneen lenkin jälkihuumassa :) Tänään oli nimittäin taas vuorossa "pitkä" sunnuntailenkki, tälläkin kertaa aivan UPEASSA, aurinkoisessa kevätsäässä. Tein eilisen kotitreenin jalkaosuudet kevyemmin, sillä halusin säästellä voimia tämän päivän lenkille. Eilen illalla oli jo suunnilleen perhosia mahassa, kun niin paljon teki lenkkipolulle mieli (hehe, olenko se todella minä, joka tässä kirjoittelee?). En ole muita lenkkejä viikon aikana tehnytkään, vaan säästellyt penikoitani, ja treenaillut salitreenin ja combatin parissa, kahdella lepopäivällä höystettynä.

Lähdin tänään liikkeelle samalla ajatuksella kuin viime sunnuntainakin: vähintään tunnin lenkki "maltillisella" sykkeellä (joka siis kohdallani on n. 155 - 165). Pari ensimmäistä kilometriä juoksu tuntui tosi takkuiselta, ja syke lenteli ihan pilvissä. Pääni päälle alkoi muodostua harmaa pilvi, sillä niin paljon olen toivonut, että kova työ alkaisi jo pikkuhiljaa tuottaa tulosta. Sinnikkäästi kuitenkin hölkkäsin hyvin rauhallisesti eteenpäin, ja ylämäessä vaihdoin kävelyyn, sykettä hillitäkseni.

Noin kolmen kilsan kohdalla jalat lämpenivät, ja pääsin yli siitä tahmaisesta suosta, jossa olin ensimmäiset kilometrit tarponut. Se on ihanaa, kun yhtäkkiä huomaa, että jotain kehon vireystilassa muuttuu ja nyt kulkee! Tiedättekö mitä tunnetta tarkoitan? :) Siinä hurmassa siis hölkkäilin eteenpäin, toki edelleen tiukimmat mäet kävellen. Vauhti oli kuitenkin sen verran nopeampaa kuin viime viikolla, että kotiovi lähestyi liian nopeasti. Samaan matkaan johon viime viikolla meni 65 minuuttia, meni nyt vain 55 minuuttia. Tässä kohtaa teinkin täysin historiallisen teon, nimittäin juoksin kodin OHI ja hölkkäsin vielä n. 15 minuutin kierroksen! Siis en todellakaan ikinä KOSKAAN olisi voinut kuvitella, että pystyisin juoksemaan kodin ohi. Ajatus oli vielä pari kuukautta sitten täyttä utopiaa.  

Lopulta saavuin kotiin väsyneenä, mutta niin ONNELLISENA! Olin juossut 67 minuuttia ja n. 9 kilometriä!! Pisin lenkki ikinä!! Tuli aika epäuskoinen olo, sillä miten ihmeessä minä - juoksemista aina kammonnut tyttö - pystyn tällaiseen? Ehkä tämä oli vain kertaluonteinen itsensä ylittäminen, ehkä ei, mutta vaikka seuraavilla lenkeillä takkuaisikin, niin tämä päivä valaa kyllä uskoa mahdottomaan...siihen hulluun ajatukseen puolimaratonista kesällä 2013!

Tässä vaiheessa suuri kiitos teille lukijoille ja bloggaajille, jotka olette toimineet suurina innoittajina alkutaipaleellani. Esimerkkinne ja tsemppinne on korvaamatonta :) Uskokaahan tekin itseenne ja unelmiinne!

6 kommenttia :

  1. Jesjesjes! Ja tiedän ton tunteen! :) Siksi ihmettelinkin, kun monet käy "vaan" puolen tunnin lenkeillä -- mulla menee melkein aina se 20 minuuttia, kun jalka tuntuu raskaalta, kunnes sitten kulkee :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunne on kyllä huippu! :) Ja juu näin olen itsekin havainnut, että vähän pitempi lenkki tuntuu lopulta paremmalta, kuin lyhyempi kylmillä jaloilla tehty pyrähdys. Lyhyempi lenkkikin olisi tosin jees, jos malttaisi tehdä vähän alkulämmittelyjä alle! Itse vaan olen aika kärsimätön ja lähden suoraan kotiovelta hölkkäämään... :)

      Poista
  2. Jee, ihan mahtavaa!! Mä oon niin ylpeä susta! Sä oot ihan juoksija!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeee, kiitos Hanna tsemppauksesta! Sinun blogisi on yksi niistä, jotka ovat eniten inspiroineet tässä alkutaipaleella, sillä olet kyllä niin kova mimmi :)

      Poista
  3. Ihan mahtavaa!! Jee, onnea sulle, upea suoritus! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Sanna sekä tsemppaavista kommenteista että inspiroivasta blogistasi! :) Pikkuhiljaa tässä yritän seurata teidän oikeiden juoksijoiden jalanjälkiä sinne puolimaratonille asti - hitaasti, mutta vähitellen... :)

      Poista

Bloggaamisessa parasta on keskustelu. Olisi tosi mukavaa kuulla mitä ajattelit, kun luit tämän tekstin :)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...